Oletettavasti sä et ole enää kaksikymppinen, totesi lifecoachini hienotunteisesti kun keskustelimme elämääni juuri nyt kuormittavista haasteista. Ei sillä, että ikä olisi ollut sinänsä se keskustelun pääpointti mutta jaksaminen ja itsestä huolehtiminen nousivat esiin kyllä. Ja se, että valitettavasti hän on oikeassa enkä ole enää kaksikymppinen, joka voi valvoa yöt läpeensä, syödä mitä vain tai olla syömättä, viis veisata fyysisestä temppelistään ja pysyä silti tehokkaana, energisenä ja iloisena.

Kyllä minä tiedän ilman naistenlehtiä ja instagramin neonvärisiä treenivaatekuviakin, että olisi suotavaa liikkua. Edes vähän. Kun istuu päivät koneella ja illat kotona niin olo on väistämättä välillä vähän nuutunut. Viime aikoina olo on ollut nuutuneempi kuin aiemmin, raskaat vuodet alkavat vaatia veronsa ja keskustelu havahdutti minut pelkän haasteiden analysoinnin sijaan pohtimaan arkeani ratkaisukeskeisemmästä näkökulmasta. Voisinko minä tehdä tälle asialle jotain.

Olen aina ollut vähän sellainen joko tai -tyyppi. Käynyt joko salilla viisi kertaa viikossa fyysisen työn ohessa (usko tai älä) tai maannut muina sohvaperunoina kuukaudesta toiseen jätskikulho toisessa kädessä. Liikunnan ilo ja se hehkutettu endorfiinihumala ovat siis ihan tuttuja käsitteitä, aivan yhtä tuttuja ovat kuitenkin myös aloittamisen vaikeus ja rutiinin löytämisen vaikeus. Haastavinta nykytilanteessa on ollut löytää aikatauluihin ja päivärytmiin sopiva tapa liikkua. Kun saavumme kotiin työ- ja päiväkotipäivän jälkeen, ei iltaan kovin montaa tuntia jää ja koska sekä vapaa- että työaika on kortilla en haluaisi irroittaa vaikkapa salille siirtymiseen kummastakaan kullanarvoista sekuntiakaan juuri nyt ja sen kerroin coachillenikin.

Jotain keskustelusta jäi kuitenkin itämään ja pohdittuani asiaa muutaman päivän päätin tarttua toimeen. Uskon myös siihen, että jos kipinä tehdä jotain tulee, se kannattaa pääsääntöisesti toteuttaa heti eikä vasta ensi viikolla. Sovimme Hevisedän kanssa, että kevyeen lenkkiin on mahdollista lohkaista minulle omaa aikaa vaikka päivittäin jos siltä tuntuu ja siltä istumalta (pun inteded) painelin ostamaan lenkkarit. En siksi, että liikunnan aloittaminen vaatisi aina mahtipontista varustusta vaan siksi, että converseilla ei lenkille lähdetä (eikä kyllä näilläkään).

Ensimmäisen lenkkini pituus oli 2,6 kilometriä (saa nauraa) mutta henkisesti kuljin pidemmän matkan kuin pitkään aikaan. Ihmiselle, jolle liikkuminen on luonteva osa elämää, aloitukseni kuulostaa lähinnä vitsiltä mutta minulle se oli iso askel (kirjaimellisesti). Aikataulujen lisäksi haastavaa on myös saada itsensä ylipäätään aloittamaan. Päätin, että olkoon kuinka pieni pyrähdys tahansa, se on kuitenkin enemmän kuin aiemmin (joka oli siis ei mitään).

Tuollaisen lenkin aikana ehtii kuulkaa ajatella aika paljon. Ajattelin mm. näyttäväni jokseenkin typerältä ja huomattavasti vähemmän sutjakalta kuin vastaanjuoksijat. Olin myös huomattavasti huonommin varustautunut kuin ohittajat hauistaskuineen ja kompressiosukkineen. Myönnän myös, että näpelöin puhelinta ohittaessani skeittaajia, koska en halunnut näyttää siltä, että olin lenkillä (niin mikäs se ikäni oikein olikaan ja haloo, sulla on lenkkarit jalassa ja naama hiessä vaikka näpelöisit maailman seitsemättä ihmettä!).

Kotipihan häämöttäessä minulle oli kuitenkin valjennut se kaikkein tärkein seikka. Se, että minä olin siellä itseäni varten (siis sen lisäksi, että minä olin siellä ihan oikeasti, mikä oli sekin aika tärkeää). Ja se, että voi jumalauta onko minulla oikeasti nykyään päivässä kaksi ja puoli kilometriä aikaa ajatella ilman, että kukaan tarvitsee minua.

Sohvaperuna kuittaa. Mistähän saisi sellaisen hauistaskun, johon tuo hehtaariluurikin mahtuu?

P.S. Ei hätää, tästä ei ole tulossa trendikäs treeniblogi, enemmänkin etsin tsemppaavaa perunakerhoa. En suostu uskomaan, että olin ainoa tuolla kaduilla, joka tunsi olevansa kuin hylje pitsinnypläyskurssilla.