Kun odotin tytärtäni, minua pelotti osaanko olla äiti. Selviänkö teini-ikäisen haistattelusta, päiväkodin valinnasta, toppahaalarin ostamisesta saati kaikesta muusta haastavasta, joka tuntui sillä sekunnilla eli noin raskausviikolla 22 vyöryvän päälle.

Ystäväni rauhoitteli minua ja sanoi jotain hyvin tärkeää. Hän muistutti, että ei sun tarvitsekaan selvitä niistä nyt. Sitä mukaa kun se muuttuu haastavammaksi, sä olet oppinut jo lisää. Te kasvatte sen lapsen kanssa yhdessä niihin haasteisiin.

ilmeet_05

Nyt me olemme kuusi vuotta kasvaneet. Hankala teini on edelleen vasta edessäpäin ja se taisikin olla lopulta vain mielen hahmotelma suuresta tuntemattomasta, johon olin silloin päistikkaa hyppäämässä. Tuo tuntematon ja sinne hyppääminen  on sen sijaan kyllä tullut tutuksi jo.

ilmeet_09

Oikeastaan koko äitiys ja vanhemmuus perustuu siihen. Niihin hetkiin, joihin ei kertakaikkiaan voi varautua vaan on pakko hypätä. Siihen kun seisot prinsessahammasharja kädessä ja se jälkikasvu tiedustelee kylmän viileästi, että “kyllä mä äiti tiedän, että ne vauvat kasvaa siellä mahassa mutta miten ne tulee sieltä ULOS?”

ilmeet_04

Siihen kun se käärö putoaa sängystä, taapero kiipeilytelineestä tai siihen kun kerrot kaksivuotiaalle, että me muutetaan pois isin luota. Ja siihen, että se kaksivuotias ottaa sen paremmin kuin osa lähipiiristä syyllistävine ydinperhekommentteineen. Miten sellaiseen voisi muka edes varautua?

ilmeet_02

Kyllä minäkin luin ummet ja lammet unikoulusta, soseiden syömisen aikataulusta ja parhaista talvikengistä mutta ei mikään niistä valmistanut minua niihin oikeasti haastaviin kohtiin. Niihin kun uhmaraivari kestää viikkokausia toista tuntia keskellä yötä tai niihin, joissa kerrot kolmevuotiaalle, että isi on kuollut.

ilmeet_08

Jos olisin raskausaikana tiennyt millaisia haasteita tähän oikeasti liittyy, en tiedä olisinko uskaltanut hypätä. Kuvitelmani olivat (ehkä onneksi) naiivin kaukana todellisuudesta. Näin jälkikäteen ystäväni oli kuitenkin oikeassa ja onneksi hyppäsin. Kaikkeen kasvaa ja ne haasteet, nekin kasvavat pääosin sopivan eksponentiaalisesti matkan varrella.

ilmeet_03

Kuuden vuoden aikana moni asia on asettunut perspektiiviin. Soseaikataulu tai seksistä kertominen tuntuu kuolemasta puhumisen jälkeen loppujen lopuksi melko vähäpätöiseltä haasteelta. Raivareistakin on rakkaudella (ja yhdellä nyt vaatteet päälle ja mennään ulos huutamaan -korttelikierroksella) selvitty ja löytyi se toppahaalarikin ja päiväkoti. Elämä on pääosin aika mutkatonta juuri nyt. Eskariin totuttelua, yhteisiä pelisääntöjä ja -iltoja, niitä prinsessahammasharjoja ja taitavasti paperista leikattuja sydämiä. On tässä ilmeisesti aika hyvin osattu kuitenkin.

ilmeet

Sitten tulevat taas ne haasteet, yllättäen kuten aina. Juuri kun olet tuudittautunut seesteiseen vaiheeseen, löydät itsesi setvimästä kiusaamista, valehtelua, painajaisia ja isänpäiväviikon pintaan nostamaa, raastavaa ikävää. Sitä kuinka joku tönäisi pihalla. Ja sitä miten pyöränavaimet päätyivät roskikseen ja miksi joku uhkailee rumasti. Teet linjauksia tabletinkatsomisaikatauluista ja syöt isänpäiväaamiaista eskarissa pöydässä, johon kukaan isistä ei tule.

ilmeet_07

Silloin mieleen hiipii jälleen epävarmuus siitä, että selviänkö minä tästä kaikesta. Pystynkö vastaamaan kaikkiin niihin kysymyksiin ja osaanko olla äiti.

Jos olen jotain näiden kuuden vuoden aikana oppinut niin sen, että kyse ei ole osaamisesta. Kyse on siitä, että sietää sitä epävarmuutta ja uskaltaa kerta toisensa jälkeen vain hypätä siitä huolimatta. Haasteita on varmasti luvassa jatkossakin mutta niiden myötä se osaaminenkin sieltä tulee ja ne vastaukset myös.

ilmeet_vaaka

Pimpistä ja kyllä, äiditkin voivat tulla isänpäiväaamiaiselle ja ei, taivaaseen ei voi lähettää tekstiviestejä.