Olen vuosia haaveillut unisiepparista ja aina satunnaisesti laiskanpuoleisesti niitä vilkuillutkin. Oikeastaan olen kuitenkin enemmän haaveillut sellaisen tekemisestä kuin ostamisesta. Ja sen verran laiskanpuoleisesti sitäkin, että projekti ei ole edennyt kovin vauhdilla. Perfektionistin rimakin on ollut aika korkealla, että jos sellaisen kerran nyt tekee niin sen pitää sitten olla kans hieno. 

Loppujen lopuksihan kyse on enemmän aloittamisesta kuin lopputuloksen prameudesta. Jos aina vaan siirtää kaiken tekemistä niin ei niistä koskaan tule mitään, saati sitten hienoja. Olen viime aikoina raivannut kalenteriin aikaa omille kokeiluille. Sellaisille, joilla ei ole deadlinea eikä graafista ohjeistoa. Joita voi tehdä myös ilman tunnontuskia vähän sinnepäin.

Mitä sitten vaikka langanpäitä ei ole viimeistelty tai kaikki ei osu ihan symmetrisesti kohdalleen. Mitä sitten vaikka sulkien sitominen villalankaan ei ollutkaan niin helppoa kuin ajattelin tai mitä sitten vaikka koko sieppari onkin oikeastaan vielä vähän kesken. Kaikessa viimeistelemättömyydessään se näyttää silti kauniilta makuuhuoneen seinällä.

Mitä tiukempia tavoitteita asetin tälle projektille aiemmin, sitä hanakammin se väisteli toteutusta. Kun vihdoin annoin sille aikaa ja armoa, se syntyi kuin itsestään. Lakkasin ajattelemasta lopputulosta ja nautin käsillä tekemisestä, prosessista itsestään. Ja se prosessi on edelleen kesken vaikka tämänhetkinen tilanne onkin nostettu seinälle. Niin sen pitää oikeastaan ollakin.

Keskeneräisyydessä on jotain kiinnostavaa. Se antaa tilaa kasvulle ja armoa kolhuille. Voi ja saa olla vähän auki, levällään. Langanpäitä siellä täällä mutta silti kaunis ja etenkin aito. Voi kun muistaisi välillä laskea sitä rimaa itselleenkin. Antaa tilaa kokeilla, olla, elää ja muuttua. Kasvaa ja olla rehellisesti kesken.

Sillä sellaisiahan mekin olemme. Viimeistelemättömiä ja keskeneräisiä mutta silti tai ehkä juuri siksi kauniita.