Sunnuntai-iltana iski outo kepeys. Sellainen kaikenkattava leijuva olotila, jossa maailma tuoksui puhtaalta pyykiltä, kiireettömiltä kahveilta ja monelta muulta asialta, jotka eivät ole olleet itsestäänselvyyksiä pitkään aikaan.

En tiedä tuliko se uudesta liehukkeesta, jonka puin päälle vai viiden minuutin meditaatiohetkestä, jota kokeilin lasta nukkumaan laittaessa. Se saattoi olla myös yökylään ja virpomaan lainatun lapsen jättämä hetkellinen vapaudentunne, hyvin nukuttu yö tai miehen hymy herätessä.

Ehkä osa tuli siitä makuuhuoneessa tanssahtelusta, siitä tunteesta, että juuri nyt kukaan ei tarvitse minua mihinkään. Maailmaa parantavista keskusteluista keittiön pöydän ääressä tai siitä, että joku toinen on imuroinut. Täysinäisistä kissanruokavarastoista ja Starbucksin ökykahvista kermavaahdolla ja toffeekastikkeella.

Voi olla, että kyseessä oli myös kevät, aurinkolasien kaivaminen esiin ja ohuempipohjaiset Converset, joilla kävely tuntuu siltä kuin sipsuttaisi sukkasiltaan tuolla ulkona. Kuin olisi kivireki nostettu harteiltakin.

Ehkä se oli myös oman riman laskeminen, vapaalla olon salliminen itselleen. Päästäminen hetkeksi irti, kirjan lukeminen sängyssä tuottavan työn tekemisen sijaan. Sen huomaaminen, että on ihan oikein olla välillä tekemättä mitään.