Kaikki alkoi Helvetinviikko-nimisestä kirjasta. Sen ideana on piilevien voimavarojen saaminen käyttöön viemällä itsensä tarkoituksella äärirajoille.

Meissä jokaisessa on enemmän kuin uskommekaan. Kun puhutaan elämänmullistuksista tai erityisen tiukoista rutistuksista, moni toteaa, että mä en kyllä olis pystynyt tuohon. Kyllä sinä olisit, ihan varmasti. Siinä kohtaa kun harvemmin on vaihtoehtoja. Ja sehän siinä mielenkiintoista onkin. Kun on pakko, pystyy aidosti aivan yllättäviin suorituksiin mutta miten sitä suorituskykyä voisi parantaa ihan muuten vaan.

Erik Bertrand Larssenin kirjoittamassa Helvetinviikossa** rakennetaan kirjaimellisesti helvetinviikko. Aikataulutetaan päivät täyteen ja herätään joka aamu 5.30. Loppuhuipennuksena aivan kuin niissä aiemmissa ei olisi ollut jo tarpeeksi, valvotaan vielä yksi yökin kokonaan hommia tehden ja jatketaan siitä suoraan seuraavan päivän haasteisiin.

Jokaiseen päivään liittyy myös teema ja viikkoon kerätään juuri sinua haastavia asioita. Olin itse ensin kovinkin innostunut. Minusta on äärimmäisen kiehtovaa tutkia omaa toimintaa niin pään sisä- kuin ulkopuolellakin. Muutaman päivän pohdittuani päädyin kuitenkin siihen lopputulokseen, että itseasiassa minä en tarvitse helvetinviikkoa.

Ei siksi, että olisin jotenkin parempi tai etevämpi kuin joku muu vaan lähinnä siksi, että äärirajoilla eläminen on ollut osa arkeani jo kauan. Olen puskenut itseni tarkoituksella tilanteisiin, joissa joudun venymään. Joissa töitä tehdään myös öisin, tempaistaan pari tapahtumaa työviikon päätteeksi tai ollaan kuukausitolkulla ilman yhtään vapaailtaa saati kokonaista vapaapäivää. Olen myös joutunut tilanteisiin, joissa kanttia on kysytty vaikka en ole niihin millään tavalla pyrkinyt.

Helvetinviikkoja on siis koettu kyllä ja ne piilevät voimavaratkin ovat tuttuja. Se, kuinka kauan itseasiassa jaksaa nukkumatta, kuinka lapsen kanssa ollaan yksin, kuinka yllättävästä kuolemasta selvitään ja kuinka varageneraattoreiden varageneraattoritkin ovat itseasiassa olemassa. Onko minulla siis enää mitään opittavaa?

Koska aihe kiehtoi minua edelleen kaikesta huolimatta, päätin tehdä juuri niin kuin tällaisten kanssa ei pitäisi tehdä. Kokeilin vain puolittain, osaksi. En suunnitellut varsinaista helvetinviikkoa mutta aloin herätä 5.30 useampanakin aamuna ja asettaa itselleni tiukempia aikarajoja erilaisten hankkeiden suorittamiseen. Ajattelin kerääväni kermat päältä mutta oikeasti välttelin sitä tärkeintä osaa, ehkä itseltänikin salaa.

Helvetinviikon pointti ei nimittäin ole aamuherätyksissä eikä monelle välttämättä siinä valvomisessakaan. Se avain on niiden omien pelkojen kohtaaminen ja samalla sen piilevän rohkeuden löytäminen. En tullut yhtään itsevarmemmaksi yhdenkään kukonlaulun aikaan nousemisen takia vaikka sainkin toki paljon enemmän niinä päivinä aikaan. Minähän tein oikeastaan vain niitä minulle tuttuja asioita mukavuusalueellani ja uskottelin itselleni venyväni nyt jotenkin uskomattomiin suorituksiin. Itsepetosta parhaimmillaan siis.

Lopullinen läpimurto tapahtui vasta kun menin sellaisena mainittuna harvinaisena vapaailtana baariin.

Siellä baarissa päätin nimittäin vihdoin kohdata silmästä silmään sen suurimman pelkoni eli julkisesti laulamisen. Se oli huomattavasti pelottavampaa kuin moni muu asia. Siihen oli käsittämättömän paljon korkeampi kynnys moniin ehkä ulospäin isoilta näyttäviin asioihin, joissa olen viime vuosina ollut mukana.

Helvetinviikolla torstain teema on jonkin aidosti pelottavan asian selättäminen. En ollut kirjaa lukiessani ja omaa viikkoani suunnitellessani pätkääkään huolissani tiukoista aamuherätyksistä tai aikatauluista mutta myönnän, että osasyy jättää kokeilematta oli tuo torstai. En nimittäin keksinyt äkkiseltään mitään kovin paljon pelottavampaa kuin laulaminen muiden kuullen enkä siksi missään nimessä halunnut niin tehdä. Sehän olisi ollut kamalaa ja kuulostanut vielä kamalammalta.

Ja vasta siinä, sen tärisevin käsin esitetyn biisin jälkeen siellä baarin hämärässä minulle valkeni mistä siinä helvetinviikossakin on kyse. Ei siitä, mitä saat aikaan tai mihin aikaan saat itsesi ylös vaan siitä, että uskallatko yrittää ja ylittää. Siitä, miten keräät itsesi kohtaamaan ne juuri sinulle haastavimmat asiat. Kukaan ei voi kertoa sinulle mitkä ovat juuri ne sinun suurimmat pelkosi vaan sinun pitää löytää ja etenkin myöntää ne itse. Olennaista on myös viis veisata lopputuloksesta, tärkeämpää on kohdata ne ja päästä niistä yli. Huomata, että jumalauta, mähän pystyn tähän.

En edelleenkään osaa laulaa enkä oppinut sitä myöskään sen kolmen minuutin ja kolmenkymmenenneljän sekunnin aikana. Mutta minä tein sen. Ja se on minulle paljon suurempi saavutus kuin yksikään valmistunut työprojekti, valvottu yö, seitsemän päivän työviikko tai viideltä herääminen. Helvetinviikko reilussa kolmessa minuutissa. Aika tärkeää oli myös huomata miten mitätön kolmeminuuttinen se oli kaikille muille paikalla olijoille. Yksi (huono) karaokelaulaja muiden joukossa, todennäköisesti kukaan heistä ei edes muistanut sitä enää lauantaiaamuna.

Minä sen sijaan tulen muistamaan tämän vielä pitkään. Sen hetken kun lakkasin teeskentelemästä ja haastoin itseni oikeasti. Se jos mikä on voimavara, jota haluan käyttää jatkossakin.

Olen satunnaisesti jatkanut myös viideltä heräämistä. Se ei ole ehkä yhtä raflaavaa mutta silläkin on puolensa.

Disclaimerina kerrottakoon, että vaikka olenkin nyt kohdannut yhden suurimmista peloistani, ei se tee minusta superihmistä eikä immuunia omille haasteilleni. Olen viime viikolla esimerkiksi nukkunut pommiin (siis ihan siitä oikeasta heräämisajasta), itkenyt keittiön pöydän ääressä, jännittänyt sähköpostin lähettämistä ja kyseenalaistanut kompetenssini kaikkeen. Että opittavaa riittää kyllä jatkossakin.

Mikä sinusta on pelottavinta ikinä?

//

Helvetinviikko-kirja**

 

** Affiliate-linkki