Muistatko vielä, kun blogit olivat päiväkirjamaisempia. Oli merkintöjä juuri tältä päivältä, päivän asua ja ehkä ruokaa. Hajanaisia ajatuksia, muistoja ja oivalluksia jäsentymättömämmässä paketissa. Sittemmin niistä tuli verkkomedioita, kuratoituja sisältöjä, useampia kirjoittajia, tuntikausia muokattuja kuvia ja editoituja, vain harvoin juuri tätä päivää tai hetkeä koskevia tekstejä. Omani tietysti mukaan lukien. Mitä jos tänään luvassa olisi ihan vaan sekalaisia kuulumisia?

Kuulutko sinä muuten niihin ihmisiin, jotka elävät viikkonumeroin? Itse olen joutunut viime aikoina pakon edessä taipumaan ja ottamaan ne mukaan niin kalenteriin kuin bujoonkin. Pidin niitä aiemmin ihan turhina (ja piilotettuna sähköisestä kalenterista). Harvalla projektilla on kuitenkaan enää eksakteja päiviä, painodeadlineja nyt ehkä lukuunottamatta. Monia työstetään viikolla se ja se, laitetaan taittoon viikolla se ja se ja tavataan sitten viikolla se ja se. Bujon puolella viikkonumerointi tuo ryhtiä, koska itse en käytä varsinaista kuukausiaukeamaa.

Jos kuulut niihin, jotka eivät viikkonumeroista välitä, kerron sulle, että nyt eletään viikkoa 33, kuten kuvista näkyy. Juon juuri tyrnivadelmasmoothieta ja tunsin valtavaa halua palata jonnekin vuosien (ja viikkonumeroiden) taakse. Sinne missä kirjoitin, kun tuntui siltä. Kuvasin, kun tuntui siltä ja blogikin päivittyi paljon useammin, kun julkaisukynnys ei noussut liian korkeaksi.

Tällä viikolla on ollut samaan aikaan sekä ihan tavallista, että tosi kummallista. Olen tehnyt pääosin ihan normaaleja asioita, töitä uudella toimistolla, verkkokauppoja, logoja, erilaisia taittoja, tuotekehitystä, asiakaspalvelua ja mitä meillä nyt tehdään. Yhden illan käytin kansainvälisen kaupan verotuksesta lukemiseen, jotta saadaan Auralle globaali verkkokauppa auki. Toisena iltana luin ihan vaan kirjaa, jonka olin löytänyt kirppikseltä.

Kirppikseltä löytyi myös monta värillistä mekkoa, jotka jätin kaikki sinne. Totesin, että ne näyttävät varmasti aivan ihanilta jonkun muun päällä mutta jäisivät minulta käyttämättä. Joskus aiemmin sorruin kirppiksilläkin reissuharhaan. Siis siihen, että kun on eri paikassa ja eri moodissa, alkaa kuvitella, että arjessakin käyttää räiskyvän värisiä liehukkeita, valtavia hattuja ja näyttäviä korviksia. Sitten kun palaa takaisin, ne eivät toimikaan, koska yhtäkkiä onkin harmaata, kylmää, loskaista ja elämä niillä samoilla urilla kuin ennen matkaakin.

En siis ostanut sitä upeaa printtitunikaa vaan sen ihan yhtä upean mustan työkaavun, jonka tiedän pääsevän käyttöön. Vaatteet kuuluivat tähän viikkoon muutenkin. Vaikka ulkona viilettääkin vielä hellehepenissä, ovat syksy ja arki aivan kulman takana. Kirppislöydön lisäksi kävin vihdoin hakemassa kotiin MEM-tunikani, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa ja joka on tehty juuri minulle. Tai siis kyseessä on tietysti MEMin ihan normaali tunika, mutta sen kierrätysmateriaalit on minun toiveestani valittu niin mustina kuin suinkin löytyy ja aksenttipalat ovat nahkaa. Kierrätettyä sekin.

Tällä viikolla on myös opeteltu palaamaan koulurytmiin. Lapsi on nyt tokalla ja vaikka moni asia, kuten osan matkaa yksin kulkeminen, alkaakin jo sujua, moni asia ottaa edelleen myös koville. Vaikka kaikki on kivaa ja ihanaa, on uusi arki, (jälleen) uudet aikuiset ja uudet kuviot myös kuormittava kombo. Pitkistä yöunista huolimatta tuli itkukin välillä, kun väsymys ja tsemppaaminen vaan menivät vähän yli.

Välillä mietin, että olenko nipo, kun en salli kaverikyläilyjä joka päivä mutta sitten kun näen uudelleen ja uudelleen, kuinka se väsymys puskee läpi, totean olleeni oikeassa. Välillä on myös levättävä. Sama pätee tietysti minuunkin. Rakastan ihmisten tapaamista, sosiaalisia suhteita, vilkasta keskustelua, uusiin ihmisiin tutustumista, juhlimista, lounaspalavereita ja inhimillistä kanssakäymistä ylipäätään mutta siitä täytyy myös palautua. Olla yksin, ajatella omia ajatuksia, rauhoittua ja latautua.

Viime aikoina olen kaivannut yksinoloa enemmän kuin aiemmin. Ehkä osa viime vuosien asioista nousee pintaan vasta nyt tai niiden käsittelyssä ollaan siinä pisteessä, jossa tilaa tarvitaan enemmän. Olen tutkiskellut itseäni, kirjoittanut niitä aamusivuja ja käyttänyt paljon aikaa oman itseni löytämiseen sen kaiken alta, mitä on aina menossa. Kuluva viikko ei ole poikkeus tästä, päinvastoin. Aamusivuja on syntynyt yhtä lukuunottamatta joka aamu ja olen lisännyt mukana kannettaviin tarvikkeisiini myös pienen muistivihkon sekalaisia ideoita ja ajatuksia varten. Sellaisia vielä jäsentymättömiä, ohikiitäviä palasia varten, jotka eivät ihan vielä ole siinä muodossa, että ne sopisivat to do -listalle tai viikkonäkymään.

Testasin tällä viikolla myös jotain ihan uutta. Ystäväni on kauneudenhoidon ammattilainen ja otettuaan repertuaariinsa uuden palvelun, pyysi hän minua koekaniiniksi kellottaessaan sen viemää aikaa. Olen tosi arka (ja vähän laiskakin) käymään missään hoidoissa tai edes kampaajalla. Värjään ja leikkaan hiukseni itse, harrastan kot0na tehtäviä hoitoja ja naamioita (siis ostamalla niitä ja jättämällä kaappiin lojumaan) ja minulla on ollut ripsipidennykset tasan kerran elämässäni. Kampaajakertoja ei taida olla kovin montaa enempää, maksimissaan kaksi tai kolme, jos yksi äidin varaama lasketaan. (Siis se, jossa ne mun hienot kirkkaansiniset hiukset värjättiin diskreetimmän värisiksi ylioppilaskuvaa varten.)

Mutta niin minä sitten lauantaina vaan marssin paikalle ja kun puolisentoista tuntia myöhemmin nousin siitä pehmeältä hoitotuolilta, minulla oli ripsissä kestotaivutus ja kestoväri (musta tietysti, mutta sen sinä varmaan arvasitkin jo). Uskomatonta kyllä, näillä kahdella pienellä toimenpiteellä aamun meikkausrutiinistani putosi yli puolet pois. Sillä se mitä aamuisin teen, on pääosin juuri tämä. Taivutan ripset ja laitan niihin ripsiväriä. Ja nyt ei tarvii! Uskomatonta!

Kosmetiikka on ollut tällä viikolla läsnä muissakin asioissa, kävin vihdoin ostamassa sen palashampoon. Ensimmäinen pesukerta oli ihan lupaava mutta laitoin sitä aivan liian paljon ja vaahtoa tuli vaikka kuinka. Ensi kerralla hieman maltillisemmin. Kuvissa vilahteleva lainaus viisaista valinnoista viittaa vähän näihin kosmetiikkahommiin mutta vielä enemmän ihan yleisen tason päätöksentekoon.

Joka päivä eteen tulee ihan uskomaton määrä erilaisia päätöksiä. Osa on melko mitäänsanomattomia (ostaisinko veriappelsiinimehua vai greippimehua), osa todella tärkeitä (uskallanko sijoittaa ison summan rahaa tähän uuteen tuotteeseen tietämättä myykö se vai ei) ja osa siltä väliltä (pitäisikö soittaa Postiin ja varmistaa, että uuden toimistomme postiosoite on todella oikein ja postit löytävät sinne perille). Päätösten tekeminen on vaikeaa. Varsinkin jos niissä yrittää miellyttää kaikkia yhtä aikaa. Lopulta on kuitenkin valittava. Toivon tekeväni viisaita päätöksiä vaikka mistä sitä sitten loppujen lopuksi tietää, mikä on viisasta missäkin tilanteessa.

Töihin liittyvät päätökset ja valinnat tuntuvat erityisen isoilta. Onhan niissä kiinni myös elämä, vuokranmaksu, ruokakaupassa käynti ja kaikki. Millaisia projekteja otetaan sisään, miten hoidetaan reklamaatiot, voidaanko investoida tähän, pitäisikö tästä nipistää. Mitä tässä oikein ollaan tekemässä ja miksi.

Tällä viikolla avasin myös verhoa kulissien taakse ja kerroin Auran tuotekehityksestä julkisesti. Samaan aikaan, kun pidän valtavan tärkeänä avata sitä prosessia siellä takana, minua myös pelotti. Minua pelotti julkaista se kilometripostaus, jossa paljastan, mitä olen ajatellut ja miksi. En tiedä pelkäsinkö enemmän kritiikkiä vai sitä ettei ketään kiinnosta. Pelko oli aivan turha, sain valtavan määrän kommentteja ja viestejä, joista osa sai minut ihan rehellisesti itkemään ilosta ja kiitollisuudesta. Talletin viestit niitä hetkiä varten, kun taas tuntuu siltä, että hakkaa pienenä toimijana päätä seinään omien visioidensa kanssa.

Tästäkin postauksesta tuli näemmä aika pitkä. Ehkä se kertoo myös siitä, että pitäisi vaan kirjoittaa useammin. Ja molemmat siitä, että vielä useammin pitäisi uskaltaa painaa sitä julkaise-nappulaa. Jos koko viikko pitäisi jotenkin vetää yhteen, sanoisin, että pitäisi ihan vaan uskaltaa useammin. Julkaista, sanoa, tehdä, ottaa omaa tilaa, päättää, kokeilla, heittäytyä ja vetäytyä. Uskaltaa tehdä elämästä oman näköistä, oli se oman näköinen sitten mitä tahansa.

Toinen tärkeä oivallus liittyy siihen, että koko ajan tapahtuu jotain. Jokaiselle viikolle riittää haasteita ja hyviä hetkiä. Ainoan instassa on menossa arvonta, jossa pyysin kertomaan tämän viikon haastavimmista asioista. Vastaukset vaihtelevat läheisen menettämisestä lastenkasvatukseen, työpaikkoihin ja aamuheräämisiin. Ihan niitä samoja asioita, joita itsekin pohdin. Tunsin valtavaa myötätuntoa ja outoa huojennusta siitä, että kaikilla muillakin on menossa vaikka mitä. Että on ihan okei välillä ahdistua, väsyä ja stressaantua pienistä ja isoista asioista. Samaan aikaan haluaisin sanoa kaikille niille ihmisille ja myös sulle, että hei, tää on elämää. Eletään sitä täysillä, iloineen ja suruineen ja lakataan varomasta.

Mitä sulle kuuluu tällä viikolla?

8 thoughts on “ Viikko 33 ”

  1. Kyllähän se tässä menee, arjen opettelu. Esikoinen aloitti myös sen tokaluokan, keskimmäinen esikoulun ja nuorinkin aloittaa tarhan ihan pian. Nuorin sairasteli jotain mystistä tämän viikon, siinä on mennyt aikaa ihan eri tavalla kuin pieneen flunssaan. Kahdet synttärit silti juhlittu ja tänään ehdin jopa juoksemaan. Joten, kaikki alkaa olla mallillaan. Kohti ensi viikkoa, sinullekin sinne mukavaa sellaista!

    1. Huh, synttärit ja sairastelu kuulostaa kyllä melkoiselta kombolta! Meillä on onneksi säästytty siltä sairastelulta yllättävän hyvin, mutta muu arki tuntuukin sitten haukkaavan ihan tuhottomasti aikaa.

      Juokseminen olisi muuten ihana aloittaa taas, miten saat rutistettua sen aikatauluihin mukaan?

      Ihanaa alkanutta viikkoa sinulle myös, itse olen täällä ihan hyvissä tunnelmissa jo aamukahvin kanssa. Joskus auttaa ihan vaan se, jos saa vuodattaa ulos ne kaikki haastavat asiat. :D

  2. hei, mulle kuuluu hyvää tähän viikkoon ja muutenkin. mutta olipa ihana, kun kirjoitit ja julkaisit tämän, sillä olen kaivannut tällaista sinua. edelleen on toki blogeja, jotka ovat kuin silloin ennen, vuosia vuosia sitten, epäkaupallisia ja henkilökohtaisia, mutta ei se sovi kaikkeen eikä kaikkiin tilanteisiin, ja vuodet ovat vierineet. ollaan tultu tähän viikkoon, jonka minä olen viettänyt edelleen lomatunnelmissa: retkipyöräillen hollannissa ja sen jälkeen pyykäten ja elpyen, juhlistaen rennosti kaksin myös miehen synttäriä täällä kotona keskellä eurooppaa. vietän omannäköistä elämää ja uskallan olla näin, vaikka siinä on riskinsä. tänään olen lorvinut ja lepuuttanut itseäni urakalla. nyt kahlaan läpi lukematta jääneitä blogipostauksia, ja tämä tekstisi heitti minut hetkeksi johonkin kauas ja samaan aikaan se on niin tätä hetkeä, joten halusin poikkeuksellisesti jättää kommentin, sanoa kerrankin moi ja toivottaa hyvää tämän viikon loppua sekä omasi näköisiä kaikkia tulevia. ♡

    1. Hei, ihanaa, kun vastasit! Tämä kaupallisuuden ja epäkaupallisuuden kanssa taiteilu on jotenkin yllättävän vaikeaa. Toisaalta uskon itsekin siihen aitouteen ja oikeaan elämään mutta sitten kun ne valtavat lukijamassat ovat kuitenkin siellä isoissa, editoiduissa blogeissa, on aina välillä tuntunut vähän turhalta kirjoittaa tai kuvata yhtään mitään.

      Sitten toisaalta, aina kun julkaisen jotain tällaista ”kevyempää”, on vastaanotto niin lämmin, että muistan taas miten mahtavia tyyppejä mulla on täällä lukemassa. Ja että massoista viis jos on näin paljon tunnetta, rehellisyyttä, myötäelämistä ja tsemppiä. Vähän niin kuin olisi sellainen pieni, lojaali yhteisö, ”lauma” täällä, jonne saa aina tulla takaisin. <3

      Retkipyöräily (ja Hollanti!) kuulostaa ihanalta, samoin synttärit. Ja onpa muuten aidosti ihana kuulla, mitä sinulle kuuluu. Yhtä lailla täällä kommenttiboksissa on ihan mahtava nähdä pilkahdus niistä vanhoista hyvistä ajoista ja saada kurkistaa hetkeksi myös sinun elämääsi.

      Ihanaa ja insiroivaa viikkoa ja syksyä sinulle!

  3. Mietin just yks päivä, että Insta-tilit ovat nykyään sitä mitä blogit olivat joskus – sellaista kepeää juttelua ja pohdintaa. Storyt ehkä vielä enemmän kuin feedit, varmaan siksi kun ne ovat olemassa vain sen lyhyen hetken. Tajusin myös etten edes muista milloin viimeksi luin vanhoja blogisuosikkejani, just kun luppoaikaa on niin vähän ja tekstit pitkiä ja/tai postauksia kertyy esim. kuukaudessa jo ihan älyttömästi. Tosin olen mä itsekin niitä, jotka kirjoittavat muka ”vähän jotain lyhyesti” ja kah, tekstiä tulikin pienen romaanin verran. :D Kovin usein en kylläkään sitä tee, kun siinä menee niin paljon aikaa… Heh.

    Mun viikko on ollut hässäkkää – taidan olla rantautunut keskelle ruuhkavuosia. Poukkoilen asiasta toiseen saamatta mitään valmiiksi ja siinä keskellä ehdin ahdistua, kun koko elämä tuntuu just nyt olevan jotenkin hallitsematon kaaos. Auttaisikohan KonMari? Tai bujoilun kokeileminen? Kaikesta tavarasta luopuminen? Harmi vaan kun mikään ei oikein tunnu nykyään menevän kaupaksi ja olisi sitä rahaa kiva saada tulevia juttuja varten… Niinkuin jos nyt vaikka myisi kaikki huonekalut sitä varten, että voisi miettiä millaiset oikeasti tahtoo. :P

    1. Hei tää on muuten niin totta!

      Mä mietin jossain vaiheessa, että olisin jättänyt blogin kokonaan ja siirtynyt pelkästään instaan. Tykkään sen hetkellisyydestä, keveydestä ja siitä, että voi jakaa pieniäkin hetkiä tai asioita. Sitten taas toisaalta insta taipuu kyllä tosi huonosti näihin kilometrivuodatuksiin ja kommenttien hallintakin on näppärämpää mielestäni täällä vaikka molemmissa juttelenkin mielelläni.

      Ja ah, ruuhkavuodet! Ai so feel you! Kaikki kuulostaa tosi tutulta, niin poukkoilu kuin halu myydä kaikki turhakin! Mulle itselle suurin oivallus kaaoksen keskellä oli se, mitä sivusinkin itseasiassa instassa, että en voi tehdä enää enempää vaan nyt pitää höllätä. Kun repii ja tempoilee joka suuntaan, alkaa tuntua siltä, että kaaos kesyyntyy vain tekemällä vielä vähän lisää, vielä vähän isommin, vielä vähän paremmin (ihan sama puhutaanko töistä vai kodin konmarittamisesta) mutta oikeasti uskon, että siinä kohtaa kun on remmottu tarpeeksi, tarvitaan enemmän leikkisyyttä ja tilaa. Siis tilaa olla, kokeilla, pitää hauskaa ja nauttia ajasta oman itsen kanssa. Sitten kun se on kunnossa, yhtäkkiä ne muutkin hommat sujuvat tehokkaammin ja vievät vähemmän aikaa.

      Ja toki mä suosittelen myös sitä bujoa! ;)

      1. Leikkisyys, sitä mä en ole ajatellutkaan! Kuvittelen mukamas olevani kovinkin mukautuvainen ja letkeä tyyppi, mutta viime aikoina (tai ehkä jopa vuosina) en kyllä ole kovin hyvin osannut höllätä. Kiitos sanoistasi – tässähän sai taas vähän uutta suuntaa mieleen. :)

        Ja kyllä, mä luulen että mun aika bujoon alkaa olla kypsä. Auraa odotellessa. <3

        1. Haa! Ihana kuulla, että tästä tajunnanvirrasta saa jotain irti!

          Leikkisyys on jotenkin liian ilmeistä, tajusin sen itsekin vasta ihan äskettäin ja etenkin sen merkityksen kaikessa tekemisessä. Ja oooh, bujot! Ja Aura! En malttaisi itsekään odottaa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *