Jos minulla olisi teemasana, se olisi ehdottomasti yes. Tai paremminkin YES.

Jos olet lukenut bestseller-klassikon Eat, Pray, Love, tiedät mistä puhun. Jos et, niin kyseessä on siis teoria siitä, että jokaisen ihmisen ja jokaisen kaupungin voi tiivistää yhteen sanaan. Ajatus on kiinnostava,

voiko yksittäisen ihmisen tosiaan tiivistää yhteen sanaan. Hetken mietittyäni totesin, että kyllä voi. Minä olen ehdottomasti YES (kyllä, sekä boldilla että kursiivilla!) ja se värittää minua kaikkialta ja kaikkialla.

Innostun superhelposti uusista asioista, ideoista, projekteista ja kiljun YES usein jo puolessavälissä lausetta, jos ehdotettu toimenpide, hanke tai homma yhtään kiinnostaa. Alan mielelläni heti kädet savessa toteuttaa kaikkia ideoita, useimmiten yhtä aikaa, sen sijaan, että haaveilisin vain etäisesti tekeväni sitä sun tätä.

Suhtaudun ihmisiin ja tilanteisiinkin pääosin positiivisesti. Pyrin aina löytämään hyvää kaikesta, joskus sinisilmäisyyttäni sieltäkin, missä sitä ei ilmeisesti kovin paljon ole. Tutustun avoimin mielin ja pyrin itse olemaan kohtelias, mukava, easygoing ja tietysti se yes. Tai jes. Siis se tyyppi, jonka kanssa on helppo olla, tehdä töitä, käydä ulkona tai puhua syvällisiä. Mieluiten tietysti näitäkin yhtä aikaa.

Sanon elämällekin mieluiten JES. Jes, otan skumppaa, jes, tottakai tulen mukaan, jes, tehdään, jes, ex tempore -matkalle, jes, jes, JES.

Toki tällä kaikella jessittelyllä on myös kääntöpuolensa. Kun kaikelle sanoo yes, loppuu jossain kohtaa vuorokaudesta tunnit. Tämä on erityisesti se kohta, jonka kanssa olen paininut jo vuosia.

Miten yes-girl saadaan sanomaan ei ja milloin se pitää tehdä. Viime aikoina olen löytänyt paremmin rajani ja ne asiat, joille kannattaa sanoakin no (esim. maksamasta kieltäytyvä asiakas, jonka laskut dumppasin perintään omaa työaikaani viemästä, hankkeet, joissa ei ole mitään kiinnostavaa eikä niistä makseta mitään, itsensä vähättely, pelko ja suolakurkut).

Ja kappas, kun sanon tietyille asioille ei, minulla on yhtäkkiä vielä enemmän tilaa sanoa kyllä ja olla todella YES, silloin kun sanon yes.

Oh, yes.

Mikä on sun teemasana?

//

Aiheeseen sopivan kortin löydät tietysti Ainoasta.

4 thoughts on “ Yes ”

  1. No siis voi veljet miten taas resonoikin niin vahvasti tämä! Oma sanani olis varmaan innostus, koska intopiukeuteni on hyvin sisäsyntyistä ja näkyy (ja kuuluu) kaikessa mitä teen ja missä olen. Ja juuri nuo rajojen vetämiset, sen pohtiminen, että mille silloin sanoo kyllä, kun sanoo oikeassa paikassa ei. Onko oikeus sanoa ei, ihan vaan, kun kokee, että nyt minä itse tarvitsen vähän happea ja aikaa ja lepoa? Voinko kokea olevani arvokas ja ylpeä itsestäni, jos laitankin oman hyvinvointini auttamisen edelle? Ja kun innostuu niin mahdottomasti kaikesta ja haluaa olla ihan älyttömästi mukana kaikessa, tuntuu tosi vaikeelta pysähtyä ja miettiä, että onko miulla oikeasti rahkeita, ennen ku kiljuu suunapäänä yes! Tekstisi puhuttelee hurjasti. :)

    1. Onpa ihana kuulla, että resonoi! Olin itsekin jotenkin ihan fiiliksissä, kun tämä oivallus kirjaa lukiessa tuli!

      Intopiukeus on paitsi ihan mahtava sana, myös aivan loistava ominaisuus. Arvostan. Sillä jos millä saadaan aikaan vaikka mitä! Ja kyllä ne rajatkin sieltä löytyy, joskus ehkä pakon edessä ja jossain vaiheessa siksi, että osaa ne sinne asettaa. Jes, eteenpäin vaan intopiukeena!

  2. Ooh. Sanon sen jenkkiläisittäin uuh ja hyvin moneen eri sävyyn. Yllättyneesti, hämmentyneesti, pelästyneesti, arasti, ilahtuneesti. Useinmiten sillä tavalla vähän veikeästi. Kappas vain, tämmöistäkin on.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *