On kuvattu ananaksia, koodattu verkkosivuja ja lapsi aloitti koulun. Päässä pyörii miljoona ideaa, jotka saavat luvan odottaa edes sen hetken, että edelliset saadaan eteenpäin. Tai ainakin se lapsi kouluun.
Joskus harmittelin, etten voi tarjota lapselle Balinmatkoja enkä poniratsastusta monta kertaa viikossa. En rahallisesti enkä ajankäytöllisesti. Meillä on tiukka ja mutkikas aikataulupaletti, johon ei paljon tilaa jää eikä se budjettikaan mikään suurensuuri ole. Sittemmin olen kuitenkin tajunnut, että voin tarjota vastapainoksi jotain, joka jää toivottavasti yhtä vahvana mieleen.
Olen viettänyt monenlaisia juhannuksia. Ollut perinteisesti mökillä, hukuttanut eroani (erittäin tyhjällä) terassilla keskellä Helsinkiä, puhaltanut tulta ja yrittänyt sytyttää kaatosateessa kokkoa Rotterdamilaisella uimarannalla. Käsillä olevasta juhannuksesta ajattelin tehdä juuri sellaisen kuin haluan.
Vaatteissa on toiminut jo vuosia konsepti, mitä kesäisempää, sen mustempaa. Aion jatkaa sen viitoittamalla tiellä mutta muissa imagon osa-alueissa tapahtuu aika ajoin pientä hajontaa. Tämän kesän hittituotteissa se pinkki on selkeästi syrjäyttänyt mustat ja harmaat ja mikäs sen parempaa kuin katsella maailmaa vaaleanpunaisten lasien ja meikin takaa.
Tämän piti olla perjantaivideo mutta jänistin viime hetkellä. Eräs ystäväni ehdotti taannoin, että voisin sanella blogitekstit litteroivaan nauhuriin kun valittelin, ettei minulla ole aikaa kirjoittaa. Idea kuulosti ihan toimivalta mutta välittömästi sitä seurasi ajatus siitä, että samalla vaivallahan minä ne ajatukseni puhuisin suoraan videolle. Vaan en nyt sitten puhunut kun en vain kertakaikkiaan saanut itsestäni irti. Jänishousu mikä jänishousu.
Jos olet seurannut blogiani pidempään, tiedät ettei täällä useinkaan viljellä kukka- saati metsäkuvia. Sille on hyvin yksinkertainen syy. En nimittäin mene metsään kovin usein ja enkä nyt puhu pelkästään visioiden suunnasta. Nyt tein kuitenkin poikkeuksen ja vieläpä kahteen kertaan samalla viikolla. Sillä oli uskomattomia vaikutuksia.
Moni on sanonut, että jännittävintä bloggaajan tapaamisessa kasvotusten on ääni. Siis se, että vaikka olisi lukenut vuosikaudet tätäkin julkista pöytälaatikkoa, ei ole välttämättä koskaan kuullut miltä kuulostan livenä. Itse olen usein miettinyt miltä ottamani kuvat kuulostavat.
Sunnuntai-iltana iski outo kepeys. Sellainen kaikenkattava leijuva olotila, jossa maailma tuoksui puhtaalta pyykiltä, kiireettömiltä kahveilta ja monelta muulta asialta, jotka eivät ole olleet itsestäänselvyyksiä pitkään aikaan.
En tiedä tuliko se
Blogi on eräänlainen kurkistus meidän elämäämme. Peephole joihinkin ajatuksiin, hetkiin tai satunnaisiin tapahtumiin. Kuitenkin pääosin aika kuratoitu sellainen vaikka autenttisuutta arvostankin. Kuvat on jälkikäsitelty ja tekstiäkin ainakin pyritty miettimään.
Julkisissa liikennevälineissä sen sijaan pääsee usein kurkistamaan (tahtomattaankin) toisten arkeen ja elämään ilman instafilttereitä.
Ystävänpäivä tuli ja meni jo mutta eiväthän sydäntä sykähdyttävät asiat aikaa katso eivätkä allakkaa. Se allakkakin on sen verran täynnä, että kiireen määrän voi laskea pizzalaatikoista. Sydänkuvia ja sydänkuvien arvoisia asioita on viime aikoihin kasaantunut kuin hiekoitussepeliä kadunvarsille. Tässä niistä muutamia.
Minäkin haluan vaatekaapin, jossa on vain lempivaatteita, kukapa ei. Suurin ongelma tässä tavoitteessa on se, että ostohetkellä on mahdoton tietää mistä vaatteesta tulee se, jota käytetään hiutumiseen asti. Miten niitä lempivaatteita sitten löytäisi? Olen huomannut muutamia aika selkeitä merkkejä.
“En pysty katsomaan itseäni kun tulet siitä liikaa mieleen! Vähän kuin katsoisi peiliin ja siellä olisi Aino, jolla on mun pää.”