Siellä ne Kiinassa vie kaiken mallisuojista huolimatta ja isot yritykset riistävät pieniä suunnittelijoita varastamalla rakkaudella suunnitellut kuosit, kuvitukset ja ideat. Kopiointikeskustelu käy kuumana mutta valitettavasti kopiointia eivät harrasta vain monikansalliset korporaatiot. Mitäs sitten tehdään, kun se varas onkin se hehkutettu (nais)yrittäjäkollega?
Tälle vuodelle on kasautunut melkoinen määrä muutoksia. Ensin muutti toimisto, sitten koti samaan aikaan kun itse reissasin Teksasiin ja takaisin. En olisi ikinä uskonut, että tähän samaan syssyyn alan tehdä vielä yrityskauppojakin.
Parasta ja pahinta tässä työssä on sen vaihtelevuus. Koskaan ei tiedä, mitä tulee minäkin päivänä vastaan ja jos ei haastetta riitä tarpeeksi omasta takaa, niin sekaan voi lisätä sopivan määrän esimerkiksi muuttoja, matkoja ja muita mausteita. Miltä ne työpäivät sitten näyttävät ja mitä niihin kuuluu?
Menisin kyllä, mutta mitä jos. Mitä jos mokaan, mitä jos kukaan ei kuuntele ja ketään ei kiinnosta.Mitä naapuritkin ajattelee. Mitä jos tästä ei tule mitään, mitä jos näytän tyhmältä, mitä jos joku nauraa, mitä jos eksyn, mitä jos en osaa, mitä jos mitäjosmitäjosmitäjos. Mitä jos et pelkäisi ollenkaan? Mitä tekisit?
Olen aina ihmetellyt dramaattista pettymistä siihen, että yrittäjä ei ymmärrä toista yrittäjää. Tai siihen, että nainen ei tue naista. Että kyllähän nyt toisen yrittäjän sentään pitäisi osata suhtautua jollain tietyllä tavalla vaikkapa uuteen yrittäjään, nuoreen yrittäjään, naisyrittäjään ja niin edelleen. Ja naisen tsempata ja tukea naista joka käänteessä.
Jos minulla olisi teemasana, se olisi ehdottomasti yes. Tai paremminkin YES.
Jos olet lukenut bestseller-klassikon Eat, Pray, Love, tiedät mistä puhun. Jos et, niin kyseessä on siis teoria siitä, että jokaisen ihmisen ja jokaisen kaupungin voi tiivistää yhteen sanaan. Ajatus on kiinnostava,
Tänään pyysin aamulla miestä lähettämään lapsen kouluun ja jatkoin unia. Ympäripyöreä edellinen viikko vaati veronsa mutta tällä kertaa olin varautunut. En yrittänytkään olla maanantaiaamuna parhaimmillani, vaan annoin itselleni ja ajatuksilleni tilaa toipua.
Tiesitkö, että blogini suosituin hakusanayhdistelmä on edelleen visuaalisesti vaativa kuolema? Ehkä sosiaaliporno kiinnostaa tai ehkä kuolema on kohdannut monia muitakin. Se kiinnostaa mutta siitä harvoin puhutaan. No nyt on kuolemasta vähän lisää juttua.
Muistatko vielä, kun unelmoit niistä asioista, joita sinulla on nyt? Minä meinaan välillä unohtaa.
Just nyt mietin asioita, jotka riippuvat toisistaan. Niitä, joiden tekemisen aloittaa innoissaan ja sitten se tyssää siihen, että joku toinen asia on hoitamatta. Pahinta on se, jos sitä hoitamatonta ei voi hoitaa itse vaan sen on riippuvainen jostain muusta. Kuten siitä, että joku vastaa tai siitä, että tekniikka prakaa just silloin.
Muistatko vielä, kun blogit olivat päiväkirjamaisempia. Oli merkintöjä juuri tältä päivältä, päivän asua ja ehkä ruokaa. Hajanaisia ajatuksia, muistoja ja oivalluksia jäsentymättömämmässä paketissa. Sittemmin niistä tuli verkkomedioita, kuratoituja sisältöjä, useampia kirjoittajia, tuntikausia muokattuja kuvia ja editoituja, vain harvoin juuri tätä päivää tai hetkeä koskevia tekstejä. Omani tietysti mukaan lukien. Mitä jos tänään luvassa olisi ihan vaan sekalaisia kuulumisia?
En tiedä, oletko voinut viime aikoina välttyä Auralta. Kaikki on ollut kovin salamyhkäistä ja sille on syynsä. Täällä on haluttu hioa ja viimeistellä tätä tuotetta viimeiseen asti niin, että jokainen yksityiskohta on varmasti kohdallaan. Haluan lunastaa kaikki lupaukset ja todella tehdä Aurasta tuotteen, joka muuttaa käsitystäsi bullet journalista.