Mustikkaa, omenaa, kanalientä, ketsuppia, pinaattia, margariinia, juustoa, jogurttia, kissankarvaa ja kahvia. Eikä siinä vielä kaikki, se on tiellä kun pöytään istuu ja tiellä kun pöydästä nousee pois. Syntymäpäivien jälkimainingeissa ajattelin antaa verholle liinalle mahdollisuuden. Se näytti jotenkin niin ihanalta auringon siivilöityessä sälekaihdinten välistä ja toi piristävän väriläikän tarkoituksellisen monokromaattiseen kotiin.

En tajua miten te muut lapselliset (ja kissalliset) oikein selviätte tästä. Pöytäliinaa ei voi väittää käteväksi hyvällä tahdollakaan ja kauneuskin alkanee kärsiä sitä mukaa mitä pidemmän aikavälin ruokalistan siitä voi lukea. Toki osan asioista ratkaisisi esimerkiksi materiaalin vaihtaminen ilmeisen tehomagneettisesta puuvillasta vaikkapa vahakankaaseen mutta kun koko idea oli juuri tämä pöytäliina.

uhkavaimahdollisuus_02

Lasilevyäkin harkitsin tuohon päälle mutta totesin, että pyöreän lasilevyn saaminen bussilla kotiin on haaste sinänsä ja toisaalta näin jo sieluni silmin ne lasilevyn ja pöytäliinan väliin tunkeutuvat ketsuppitahrat ja kasvissosekeitot. Voisihan niiden matkaa toisaalta seurata sitten hauskasti aamukahvin lomassa. Vähän niinkuin niitä läpinäkyviä muurahaispurkkeja, joihin rakentuu tunneleita siniseen geeliin.

 

uhkavaimahdollisuus_03

Loppujen lopuksi en elä kuitenkaan viisikymppisen linssin läpi elämääni täällä kotona (vaikka siltä tietysti välillä täällä blogissa vaikuttaakin), joten näen ne kaikki tahrat ja pilkut päivittäin tuossa liinassa ihan tarkasti. Viikon verran olen tässä taistellut esteettisen silmän ja ihan sen tavallisen silmän näkemysten välillä mutta kyllä se on niin, että pesukone laulaa tänään ja verho päätyköön jälleen kaappiin odottamaan uusia juhlia tai uutta haluan nähdä miltä lakritsijäätelö näyttää kankaalla –inspiraatiota mielenhäiriötä.