Millaista on olla melkein neljävuotiaan äiti? Se on jotain sellaista, jota en olisi missään määrin osannut kuvitella vielä raskausaikanakaan. Silloin oli tietysti aikaa pohtia monia asioita pitkällekin, itse muistan ainakin pelänneeni etten osaisi asettaa rajoja murrosikäiselle tai etten ikinä selviäisi maailman pahuuksien selittämisestä. Hormonimyrskyissä sitä oli niin kovin kaukana siitä mitä ihan ensin, paljon ennen näitä seikkoja, on luvassa.

o

Ystäväni rauhoitteli minua silloin sanomalla, että ei sun tarvitse pelätä, sinä kasvat lapsen mukana vastaamaan juuri niihin haasteisiin, jotka kulloinkin ovat käsillä. Nyt, muutamaa vuotta myöhemmin huomaan ystäväni olleen aivan oikeassa. Niinhän se menee, ihan ensin ollaan siinä, saadaan vauvan maha täyteen ja mielellään untakin jossain välissä (molemmille). Polkupyörät, kasvatukselliset kysymykset ja kurahousut tulevat vasta paljon myöhemmin.

o_08

o_04

Mitä isommaksi O kasvaa, sitä sujuvampaa arki on. Välillä yllätyn kuinka taitava ja nokkela jälkikasvuni oikein onkaan ja yritän muistaa antaa tilaa ja aikaa kokeilla ja opetella. Silloinkin kun siitä seuraa tiskivettä tai maitoa keittiön parketilla tai vaahtovuori kylpyhuoneen lavuaarissa. Sillä niinhän sitä opitaan, tekemällä. O on sen ikäinen, että olemme jo pitkään voineet jutella ja neuvotella asioista. Useimpina päivinä asiallinen perustelu toimii ja O:kin ymmärtää jo monia syy-seuraussuhteita. Esimerkiksi sen, että miksi ulos ei voi lähteä talvella kukkakesämekossa tai miksi pyöräillessä pidetään kypärää.

o_05

Tokihan iän mukana eivät kasva pelkästään osaaminen ja keskustelutaidot vaan ne uhmakkaat riidatkin ovat paljon haastavampia. Ääntäkin lähtee nelivuotiaasta huomattavasti enemmän kuin kaksivuotiaasta. Meillä otetaan kunnolla yhteen aika harvoin mutta silloin kun otetaan niin sen tietävät naapuritkin. Verbaliikka on hiottu huippuunsa arkikeskusteluissa ja sitä hyödynnetään julmasti ongelmatilanteissa, jolloin äiti on ihan tyhmä ja O ei enää kuulemma IKINÄ leiki mun kanssa. Tänä aamuna koimme dramaattisia hetkiä kun KAIKKI mekot olivat aivan väärän värisiä.

o_07

Omat haasteensa mekkokriisien ja oman tahdon kokeilemisen lisäksi tuo tietysti myös se, että aloitimme niiden maailmassa tapahtuvien surullisten ja raskaiden asioiden käsittelyn siitä raskaimmasta. Enää en koe niin suurta riittämättömyyttä silloin kun polkupyörän tottelemattomuus aiheuttaa raivarit tai silloin kun joudun kieltämään kaupassa karkkien ostamisen. Ne eivät tunnu miltään sen rinnalla kun O:ta harmittaa se ettei isi voi tulla synttäreille enää koskaan. Niihin hetkiin tiivistyy aivan musertavaa avuttomuutta.

o_10

o_11

Tässä, kuten muissakin asioissa, minä kannatan sitä samaa, avointa keskustelua. Meillä puhutaan isistä arkisesti, jutellaan, piirretään isille, muistellaan ja yönsä O nukkuu isin vanha pehmopupu kainalossa. Kaikkea saa kysyä ja kaikesta saa jutella. Sellaisestakin, joka tuntuu aikuisesta brutaalilta tai pelottavalta. Olen myös oppinut myöntämään, että äitikään ei tiedä kaikkea. Moni asia löytyy googlesta mutta kaikkiin kysymyksiin ei ole vastauksia aikuisellakaan. On vain oltava siinä, läsnä ja saatavilla. Vastamaan edes, että en minäkään tiedä ja että kyllä, minullakin on ikävä.

o_12

Vaikka kaikkeni annankin ja yritän toki olla paras äiti maailmassa rakkaalle lapselleni, koen äärimmäisen tärkeäksi myös sen, että O:n maailmassa on muitakin turvallisia aikuisia. Mitä enemmän, sen parempi. Osa on elämässämme tiiviimmin, isovanhemmat tapaavat O:ta usein ja O tulee niiltä reissuilta aina takaisin silmät loistaen innosta. Osa saattaa tavata O:n sattumalta mutta se yksikin luonteva tervehdys tai keskustelunavaus on meille tärkeä. Se kertoo O:lle, että maailmassa on ihmisiä, joihin voi luottaa, äidin ystäviä, äidin rakkaita, jotka välittävät O:stakin.

o_02

Haluan O:n näkevän myös erilaisia ihmisiä. Samainen ystävä, joka minua raskausaikana rauhoitteli mietti itse esikoisensa ollessa tosi pieni, että miten suvaitsevaisuutta voisi lapselle siirtää. Pohdimme silloin (minä tietysti vielä ilman mitään konkreettista käsitystä äitiydestä), että tärkeintä on suhtautua aikuisena erilaisuuteen luontevasti. Silloin se siirtyy eteenpäin aivan itsestään. Aivan kuten käytöstavatkin. Meillä kiitetään, pyydetään anteeksi ja vilkutetaan tien yli päästäneille autoille eikä kummastella niitä erilaisia ihmisiäkään. Esimerkin voima on aivan uskomaton.

o_13

Uskomatonta on myös se tunteiden syvyys, joka minulla lapsen kanssa on. Tämä on yksi niistä asioista, joita en osannut kuvitella etukäteen. En tiennyt miten hyvältä tuntuu kun O juoksee halaamaan ja pussamaan, kertoo tykkäävänsä äidistä ainakin seitsemänsataa kertaa ja levittää käsiään samalla markkeeraamaan, että kuinka paljon se oikein onkaan. Tai ne hetket kun tuntuu, että pakahtuu ylpeydestä kun O tavaa oman nimensä oikein samalla kun kirjoittaa sen paperille, esittää pohdiskelevia teorioita eri ilmiöistä tai oppii ajamaan pyörällä.

o_03

Kaiken kaikkiaan O on varsin mainiota ja puheliasta seuraa. Vaikka vastuu on suuri ja monien haasteiden läpi on jo kahlattu, en silti vaihtaisi päivääkään pois tästä matkasta. Rakastan O:n kanssa keskustelua, sitä, että voimme lähteä ex tempore jonnekin tai touhuta yhdessä kotona. Saatan ehkä nurista legoista lattialla tai viidennestä vaatteidenvaihdosta illassa mutta oikeasti minä rakastan jokaista sekuntia tuon kakaran kanssa. Jokaista keskustelua, joihin tulee päivä päivältä enemmän syvyyttä, jokaista yhdessä tehtyä tempausta, sitä kikatusta, pieniä varpaita kyljessäni sängyssä, pientä kättä kädessäni autotietä ylittäessä, sitä vilpitöntä uteliaisuutta maailmaa kohtaan. Sitä maailmaa, jonka tutkimiseen minä yritän kovasti antaa edes muutamia eväitä.

o_09

Sellaista on olla melkein neljävuotiaan äiti. En edelleenkään tiedä miten selviän murrosiän myrskyistä tai edes koulun aloittamisesta mutta nyt tiedän, että jostain ne voimavarat ja työkalut löytyvät sitten kun on niiden aika. Aina en oikein tiedä, että opettaako O minua enemmän kuin minä häntä.

o_14