Tämä postaus kertoo siitä, kuinka ostin popsocketin. Tai ei, tämä postaus kertoo siitä, mitä opin itsestäni, kun kielsin itseäni kirjoittamasta siitä, että ostin popsocketin. 

Postaus popsocketista, kuinka tyhmää! Kuka helvetti nyt tekisi postauksen popsocketista. Minä ainakin ajattelen niin postaamista kuin monia muitakin asioita yleensä aivan liian vaikeasti. Pitäisi olla mietittyä, kuratoitua, taustoitettua sisältöä. Hienot kuvat ja oikeaa asiaa. Eettistä, ekologista, kaunista, kiinnostavaa, inspiroivaa. Kamoon. Niin joo ja yhdellä kielellä eikä ainakaan fingelskaa seassa. Fuck it.

Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, mikä minua estää tekemästä niitä asioita, joita haluan tehdä. Ideaaliminä menee ja tekee kaikkea siistiä ja oikea minä ei uskalla kuvata edes vuorokaudessa katoavaa videota, koska pelkään näyttäväni siinä tyhmältä, sanovani jotain tyhmää ja mikä kamalinta, sitä, että kukaan ei edes katso sitä.

Sinä kuitenkin luet tätä. Vaikka otsikossa puhutaan popsocketin ostamisesta. No okei, puhutaan siellä myös oppimisesta ja itsestä. Ymmärrän.

Mennään asiaan. Ostin popsocketin. Otin siitä hienoja kuvia, koska se on mielestäni hieno. Siinäpä se.

Riittääkö se postausaiheeksi? Jos järjen ääneltäni kysytään, ei riitä. Miksi sitten otin ne kuvat? (Voisi tietysti myös kysyä, miksi ostin sen mutta se lienee ilmiselvää. Se oli hieno. Ostan joskus asioita, jotka ovat hienoja.) Miksi halusin kirjoittaa jostain näin tyhjänpäiväisestä?

Paljon tärkeämpi kysymys on se, että miksi en voisi muka kirjoittaa tästä. Maailmassa on jumalauta videoita mittanauhan käyttämisestä ja minä en saa kirjoitettua mitään, koska minusta tuntuu, että mikään ei riitä. Mikään aihe ei ole riittävän syvällinen (sanoo ihminen, joka on kirjoittanut kuolemaan liittyvän lastenkirjan kirjoittamisesta ja kirjoittaa lastenkirjaa kuolemasta), mikään kuva riittävän pysäyttävä, mikään idea riittävän kantava, mikään ei ole mitään.

Popsocket.

Muovinpala, joka olen kiinnittänyt puhelimeeni.

Ajattelenko, että jos kirjoitan muovinpalasta, vaikutan tyhjäpäältä? Ehkä. Olenko koskaan kirjoittanut vaikuttaakseni fiksulta? Ehkä joskus. Miksi ylipäätään kirjoitan. Koska haluan ja koska kirjoittaminen on ihanaa. Miksi kuvaan? Kuvaan samasta syystä. Se on ihanaa. Siis silloin, kun ei ole pelkkää paskaa, jota sitäkin on gigatolkulla, koska niin hyviä kuvia otetaan. Kuvaamalla järjetön määrä vähemmän hyviä kuvia.

Olen kirjoittanut blogia vuodesta 2007 ja pelkään leimautumista idiootiksi muovinpalan tähden. Voi hyvä luoja, oikeasti.

Mikä sinua pidättelee tekemästä niitä asioita, joista nautit? Kenen mielipide estää sinua postaamasta someen tänään sitä, mitä äsken mietit mutta et kuitenkaan julkaissut? Jonkun muun vai oman sisäisen kriitikkosi?

Oletko sinä se, joka lukee tämän postauksen popsocketista ja toteaa, että koska maailmassa on postaus popsocketista, sinäkin voit tehdä mitä huvittaa? (Ja jos tämä ei riitä, muistutan vielä, että maailmassa on myös video mittanauhasta ja se on katsottu 17 605 976 kertaa. Revi siitä.)