Muistatko vielä, kun blogit olivat päiväkirjamaisempia. Oli merkintöjä juuri tältä päivältä, päivän asua ja ehkä ruokaa. Hajanaisia ajatuksia, muistoja ja oivalluksia jäsentymättömämmässä paketissa. Sittemmin niistä tuli verkkomedioita, kuratoituja sisältöjä, useampia kirjoittajia, tuntikausia muokattuja kuvia ja editoituja, vain harvoin juuri tätä päivää tai hetkeä koskevia tekstejä. Omani tietysti mukaan lukien. Mitä jos tänään luvassa olisi ihan vaan sekalaisia kuulumisia?

Kuulutko sinä muuten niihin ihmisiin, jotka elävät viikkonumeroin? Itse olen joutunut viime aikoina pakon edessä taipumaan ja ottamaan ne mukaan niin kalenteriin kuin bujoonkin. Pidin niitä aiemmin ihan turhina (ja piilotettuna sähköisestä kalenterista). Harvalla projektilla on kuitenkaan enää eksakteja päiviä, painodeadlineja nyt ehkä lukuunottamatta. Monia työstetään viikolla se ja se, laitetaan taittoon viikolla se ja se ja tavataan sitten viikolla se ja se. Bujon puolella viikkonumerointi tuo ryhtiä, koska itse en käytä varsinaista kuukausiaukeamaa.

Jos kuulut niihin, jotka eivät viikkonumeroista välitä, kerron sulle, että nyt eletään viikkoa 33, kuten kuvista näkyy. Juon juuri tyrnivadelmasmoothieta ja tunsin valtavaa halua palata jonnekin vuosien (ja viikkonumeroiden) taakse. Sinne missä kirjoitin, kun tuntui siltä. Kuvasin, kun tuntui siltä ja blogikin päivittyi paljon useammin, kun julkaisukynnys ei noussut liian korkeaksi.

Tällä viikolla on ollut samaan aikaan sekä ihan tavallista, että tosi kummallista. Olen tehnyt pääosin ihan normaaleja asioita, töitä uudella toimistolla, verkkokauppoja, logoja, erilaisia taittoja, tuotekehitystä, asiakaspalvelua ja mitä meillä nyt tehdään. Yhden illan käytin kansainvälisen kaupan verotuksesta lukemiseen, jotta saadaan Auralle globaali verkkokauppa auki. Toisena iltana luin ihan vaan kirjaa, jonka olin löytänyt kirppikseltä.

Kirppikseltä löytyi myös monta värillistä mekkoa, jotka jätin kaikki sinne. Totesin, että ne näyttävät varmasti aivan ihanilta jonkun muun päällä mutta jäisivät minulta käyttämättä. Joskus aiemmin sorruin kirppiksilläkin reissuharhaan. Siis siihen, että kun on eri paikassa ja eri moodissa, alkaa kuvitella, että arjessakin käyttää räiskyvän värisiä liehukkeita, valtavia hattuja ja näyttäviä korviksia. Sitten kun palaa takaisin, ne eivät toimikaan, koska yhtäkkiä onkin harmaata, kylmää, loskaista ja elämä niillä samoilla urilla kuin ennen matkaakin.

En siis ostanut sitä upeaa printtitunikaa vaan sen ihan yhtä upean mustan työkaavun, jonka tiedän pääsevän käyttöön. Vaatteet kuuluivat tähän viikkoon muutenkin. Vaikka ulkona viilettääkin vielä hellehepenissä, ovat syksy ja arki aivan kulman takana. Kirppislöydön lisäksi kävin vihdoin hakemassa kotiin MEM-tunikani, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa ja joka on tehty juuri minulle. Tai siis kyseessä on tietysti MEMin ihan normaali tunika, mutta sen kierrätysmateriaalit on minun toiveestani valittu niin mustina kuin suinkin löytyy ja aksenttipalat ovat nahkaa. Kierrätettyä sekin.

Tällä viikolla on myös opeteltu palaamaan koulurytmiin. Lapsi on nyt tokalla ja vaikka moni asia, kuten osan matkaa yksin kulkeminen, alkaakin jo sujua, moni asia ottaa edelleen myös koville. Vaikka kaikki on kivaa ja ihanaa, on uusi arki, (jälleen) uudet aikuiset ja uudet kuviot myös kuormittava kombo. Pitkistä yöunista huolimatta tuli itkukin välillä, kun väsymys ja tsemppaaminen vaan menivät vähän yli.

Välillä mietin, että olenko nipo, kun en salli kaverikyläilyjä joka päivä mutta sitten kun näen uudelleen ja uudelleen, kuinka se väsymys puskee läpi, totean olleeni oikeassa. Välillä on myös levättävä. Sama pätee tietysti minuunkin. Rakastan ihmisten tapaamista, sosiaalisia suhteita, vilkasta keskustelua, uusiin ihmisiin tutustumista, juhlimista, lounaspalavereita ja inhimillistä kanssakäymistä ylipäätään mutta siitä täytyy myös palautua. Olla yksin, ajatella omia ajatuksia, rauhoittua ja latautua.

Viime aikoina olen kaivannut yksinoloa enemmän kuin aiemmin. Ehkä osa viime vuosien asioista nousee pintaan vasta nyt tai niiden käsittelyssä ollaan siinä pisteessä, jossa tilaa tarvitaan enemmän. Olen tutkiskellut itseäni, kirjoittanut niitä aamusivuja ja käyttänyt paljon aikaa oman itseni löytämiseen sen kaiken alta, mitä on aina menossa. Kuluva viikko ei ole poikkeus tästä, päinvastoin. Aamusivuja on syntynyt yhtä lukuunottamatta joka aamu ja olen lisännyt mukana kannettaviin tarvikkeisiini myös pienen muistivihkon sekalaisia ideoita ja ajatuksia varten. Sellaisia vielä jäsentymättömiä, ohikiitäviä palasia varten, jotka eivät ihan vielä ole siinä muodossa, että ne sopisivat to do -listalle tai viikkonäkymään.

Testasin tällä viikolla myös jotain ihan uutta. Ystäväni on kauneudenhoidon ammattilainen ja otettuaan repertuaariinsa uuden palvelun, pyysi hän minua koekaniiniksi kellottaessaan sen viemää aikaa. Olen tosi arka (ja vähän laiskakin) käymään missään hoidoissa tai edes kampaajalla. Värjään ja leikkaan hiukseni itse, harrastan kot0na tehtäviä hoitoja ja naamioita (siis ostamalla niitä ja jättämällä kaappiin lojumaan) ja minulla on ollut ripsipidennykset tasan kerran elämässäni. Kampaajakertoja ei taida olla kovin montaa enempää, maksimissaan kaksi tai kolme, jos yksi äidin varaama lasketaan. (Siis se, jossa ne mun hienot kirkkaansiniset hiukset värjättiin diskreetimmän värisiksi ylioppilaskuvaa varten.)

Mutta niin minä sitten lauantaina vaan marssin paikalle ja kun puolisentoista tuntia myöhemmin nousin siitä pehmeältä hoitotuolilta, minulla oli ripsissä kestotaivutus ja kestoväri (musta tietysti, mutta sen sinä varmaan arvasitkin jo). Uskomatonta kyllä, näillä kahdella pienellä toimenpiteellä aamun meikkausrutiinistani putosi yli puolet pois. Sillä se mitä aamuisin teen, on pääosin juuri tämä. Taivutan ripset ja laitan niihin ripsiväriä. Ja nyt ei tarvii! Uskomatonta!

Kosmetiikka on ollut tällä viikolla läsnä muissakin asioissa, kävin vihdoin ostamassa sen palashampoon. Ensimmäinen pesukerta oli ihan lupaava mutta laitoin sitä aivan liian paljon ja vaahtoa tuli vaikka kuinka. Ensi kerralla hieman maltillisemmin. Kuvissa vilahteleva lainaus viisaista valinnoista viittaa vähän näihin kosmetiikkahommiin mutta vielä enemmän ihan yleisen tason päätöksentekoon.

Joka päivä eteen tulee ihan uskomaton määrä erilaisia päätöksiä. Osa on melko mitäänsanomattomia (ostaisinko veriappelsiinimehua vai greippimehua), osa todella tärkeitä (uskallanko sijoittaa ison summan rahaa tähän uuteen tuotteeseen tietämättä myykö se vai ei) ja osa siltä väliltä (pitäisikö soittaa Postiin ja varmistaa, että uuden toimistomme postiosoite on todella oikein ja postit löytävät sinne perille). Päätösten tekeminen on vaikeaa. Varsinkin jos niissä yrittää miellyttää kaikkia yhtä aikaa. Lopulta on kuitenkin valittava. Toivon tekeväni viisaita päätöksiä vaikka mistä sitä sitten loppujen lopuksi tietää, mikä on viisasta missäkin tilanteessa.

Töihin liittyvät päätökset ja valinnat tuntuvat erityisen isoilta. Onhan niissä kiinni myös elämä, vuokranmaksu, ruokakaupassa käynti ja kaikki. Millaisia projekteja otetaan sisään, miten hoidetaan reklamaatiot, voidaanko investoida tähän, pitäisikö tästä nipistää. Mitä tässä oikein ollaan tekemässä ja miksi.

Tällä viikolla avasin myös verhoa kulissien taakse ja kerroin Auran tuotekehityksestä julkisesti. Samaan aikaan, kun pidän valtavan tärkeänä avata sitä prosessia siellä takana, minua myös pelotti. Minua pelotti julkaista se kilometripostaus, jossa paljastan, mitä olen ajatellut ja miksi. En tiedä pelkäsinkö enemmän kritiikkiä vai sitä ettei ketään kiinnosta. Pelko oli aivan turha, sain valtavan määrän kommentteja ja viestejä, joista osa sai minut ihan rehellisesti itkemään ilosta ja kiitollisuudesta. Talletin viestit niitä hetkiä varten, kun taas tuntuu siltä, että hakkaa pienenä toimijana päätä seinään omien visioidensa kanssa.

Tästäkin postauksesta tuli näemmä aika pitkä. Ehkä se kertoo myös siitä, että pitäisi vaan kirjoittaa useammin. Ja molemmat siitä, että vielä useammin pitäisi uskaltaa painaa sitä julkaise-nappulaa. Jos koko viikko pitäisi jotenkin vetää yhteen, sanoisin, että pitäisi ihan vaan uskaltaa useammin. Julkaista, sanoa, tehdä, ottaa omaa tilaa, päättää, kokeilla, heittäytyä ja vetäytyä. Uskaltaa tehdä elämästä oman näköistä, oli se oman näköinen sitten mitä tahansa.

Toinen tärkeä oivallus liittyy siihen, että koko ajan tapahtuu jotain. Jokaiselle viikolle riittää haasteita ja hyviä hetkiä. Ainoan instassa on menossa arvonta, jossa pyysin kertomaan tämän viikon haastavimmista asioista. Vastaukset vaihtelevat läheisen menettämisestä lastenkasvatukseen, työpaikkoihin ja aamuheräämisiin. Ihan niitä samoja asioita, joita itsekin pohdin. Tunsin valtavaa myötätuntoa ja outoa huojennusta siitä, että kaikilla muillakin on menossa vaikka mitä. Että on ihan okei välillä ahdistua, väsyä ja stressaantua pienistä ja isoista asioista. Samaan aikaan haluaisin sanoa kaikille niille ihmisille ja myös sulle, että hei, tää on elämää. Eletään sitä täysillä, iloineen ja suruineen ja lakataan varomasta.

Mitä sulle kuuluu tällä viikolla?