Miten oikeastaan päädyin Teksasiin, kuka on James Victore ja mistä koko hommassa oli kyse?

En muista ihan tarkalleen mistä alunperin Jamesin bongasin mutta inspiroiduin heti tämän rääväsuisen, kantaaottavista teoksistaan tunnetun amerikkalaisen suunnittelijan tyylistä. Rosoiset käsin kirjoitetut viestit (lautaset, skeittilaudat, julisteet ja muut esineet) pureutuvat taidehistoriaan, politiikkaan ja mikä kutkuttavinta, luovan työn tekijän arkeen niin kouriintuntuvalla tavalla, että oksat pois.

Asiakastöiden ja omien, mm. MoMassa nähtyjen töidensä lisäksi James myös opettaa kuten elää. Dangerous Ideas -nimeä kantava videosarja koukutti minut ensi metreiltä ja olenkin seurannut sitä jo useamman vuoden. Videoilla James kannustaa tekemään elämästä oman näköistä, uskaltamaan enemmän, vaatimaan enemmän ja tekemään enemmän. Nimi tulee siitä, että jokaisella videolla esitetään yksi vaarallinen ajatus, joka saattaa tehdä elämästäsi parempaa. 

Sittemmin James on siirtynyt videoiden, luentojen ja kirjojen lisäksi myös podcasteihin, jotka kannattaa ehdottomasti pistää seurantaan jos luovuutesi tai elämäsi kaipaa suorapuheista buustia. Seuraava kirja, jonka oikovedoksiakin pääsin hieman kurkistamaan, ilmestyy muuten maaliskuussa ja kantaa nimeä Feck Perfuction.

Kaiken edellä mainitun lisäksi tämä oman genrensä kulttihahmo järjestää joka vuosi kotiranchillaan myös viikonlopun kestävää Creative Workshopia, luovan työpajan ja retriitin yhdistelmää. Näin mainoksen tästä ensimmäistä kertaa viime vuonna mutta silloin ajatus tällaisesta työpajasta englanniksi saati lentämisestä jonnekin maailman ääriin tuntui aivan utopistiselta ja jäi pelkän haaveilun asteelle. 

Kun tänä vuonna ensimmäiset maininnat tästä mystisestä viikonlopusta tulivat vastaan, minulle tuli yhtäkkiä sellainen olo, että ei hemmetti, tuonne on päästävä, maksoi mitä maksoi. Ja maksoihan se. Suurin osa kustannuksista meni omasta pussista mutta päätöstä vauhditti kummasti myös minulle myönnetty pieni artikkeliapuraha, jolla sain katettua osan kuluista. Ja koska se oli myönnetty juuri tätä reissua varten, en voinut enää jänistääkään. (Kiitos Grafia, matkakertomuksen hieman kompaktimpi versio ilmestyykin seuraavassa jäsenlehdessä.)

Ajatus tuntui osuvasti todellakin vaaralliselta. Apurahahakemukseenkin kopioimani workshopin kuvaus oli pitkä ja monivaiheinen mutta kiinnostukseni herätti erityisesti yksi lause sen loppupuolella. ”Your brain will hurt and your heart will thank you.”

Rakastan asioita, jotka sattuvat aivoihin ja tuntuvat sydämessä. Olen aina halunnut haastaa itseni ja tämä tuntui täydelliseltä tavalta tehdä niin monella tasolla yhtä aikaa. Kun apurahapäätös oli saapunut, ostin siltä istumalta myös lentoliput ja maksoin workshopin osallistumismaksun. 

Vasta katsellessani hotelleja jostain aivan hevonkuusesta, minulle alkoi valjeta mihin olin lupautunut. En ollut koskaan aiemmin matkustanut näin kauas, osallistunut englanniksi mihinkään näin syvälliseen enkä suoraan sanoen edes tiennyt mitä kaikkea tällaiselta reissulta pitäisi odottaa. Puhumattakaan siitä hetkestä, kun tajusin kaiken tämän jo varanneena, että kotimme muutto osuu koko homman kanssa täsmälleen päällekäin. 

No siinäpä sitä sitten oli haastetta kerrakseen. Sitä saa mitä tilaa. 

Niin minä sitten nousin lokakuun lopulla aamuyöllä ensin lentokenttäbussiin Elielinaukiolta ja hieman myöhemmin Lontoon koneeseen Helsinki-Vantaalta ja päätin, että tästä tulee elämäni seikkailu.

Juttua tästä seikkailusta riittikin sitten sen verran, että tunnelmat on jaettu kolmeen osaan. Osa kaksi luvassa aivan tuota pikaa. Mukana mm. mainio taksikuski sekä ensitunnelmia Amerikasta.