Lontoon välilaskun jälkeen nousin seuraavaan koneeseen ja kahdeksan tunnin toisen lentomatkan saavuin vihdoin perille alkuiltapäivän helteiseen Austiniin. Pitkän lennon ja aikaeron takia olin melko pihalla niin maahantulotarkastuksessa kuin kentälläkin.

Siirtymät lentokentillä olivat helpompia kuin etukäteen ajattelin ja oikeastaan pitkät lennot olivat lähinnä tylsiä. Yritin sekä lukea että torkkua mutta jossain kuuden tunnin kohdalla tuntui rehellisesti siltä, että tämä lento ei lopu ikinä. Olin onneksi varannut myös yhden ekstrapäivän aikaerosta toipumiseen eli varsinainen action alkaisi vasta perjantain puolella ja nyt elettiin vielä torstaita. 

Matka kentältä hotellille oli myös hieman pidempi kuin olin etukäteen uumoillut ja koska busseja ei enää sille päivälle löytynyt, nappasin luotettavan oloisen taksin. Kuski oli vanha, puhelias herrasmies, joka tunnin matkamme aikana ehti antaa varsin kattavan selonteon niin Austinin sosioekonomisesta rakenteesta kuin parhaista menomestoistakin. Hän varoitteli myös paluumatkan maanantairuuhkasta ja antoi käyntikorttinsa, jos haluaisin hänet ajamaan itseni takaisinkin kentälle muutaman päivän päästä.

Rupattelun ohessa löytyi se hotellikin ja kaikki oli, kuten sanonta kuuluu, Amerikassa isompaa. Huone oli suunnilleen kotimme kokoinen, sänky valtava ja ikkunasta näkyi niin huikeita auringonlaskuja kuin -nousujakin. Bonuksena takapihalla kimmelsi uima-allas ja pihalla kasvoi pari palmua. Ehdin jonkin verran fiilistellä hotellillakin ja henkilökuntakin oli varsin avuliasta.

Ylipäätään minut yllätti positiivisesti se lämminhenkisyys ja avuliaisuus, joka huokui kaikista tapaamistani ihmisistä. Maahantulotarkastuksessa minulta tiedusteltiin, mitä kuuluu ja millä mielellä olen saapumassa ja hotellissakin saateltiin minut mitä pikimmiten huoneeseeni, kun selvisi kuinka kaukaa olin saapunut. Loppujen lopuksi samainen taksikuski ajoi minut maanantaina takaisinkin kentälle ja oli ottanut autoon mukaan sekä kurpitsapiirakkaa että kahvia siltä varalta etten ollut ehtinyt syödä aamiaista. Ihan uskomatonta!

En ollut aiemmin matkustanut näin kauas, joten jännitin etukäteen monia käytännön asioita. Loppujen lopuksi kaikki sujui paljon helpommin kuin odotin ja tietoa löytyi kevyesti googlaten yli äyräiden. EU-kansalaisena minulta tarvittiin saapumiseen ainoastaan ESTA sekä passi ja ainoa asia mitä jäin kaipaamaan lentomatkoilla oli monella minua selvästi kokeneemmalla kaulassa mukana ollut matkatyyny, jonka avulla nukkuminen olisi ollut hieman ergonomisempaa. 

Itse Austinista en ehtinyt saada oikein kunnon kokonaiskuvaa taksikuskin kertomusten lisäksi, sillä aikani paikan päällä oli sen verran rajallinen. Pääosin joka puolella näytti suunnilleen samalta kuin elokuvissa ja kaikki liikkuminen tapahtui autolla. Itseasiassa hotellinikin sijaitsi valtatien varressa eikä sieltä päässyt kävellen kuin viereiselle pienelle asuntoalueelle. Näin autottomana olin siis aika hyvin eristyksissä ja irti ulkomaailmasta mutta se oli tietysti matkan tarkoituskin. Ranchikaan ei ollut ihan kulman takana ja sinne sain onneksi viikonlopun aikana kyydin toiselta osallistujalta.

Aikaero eristi loputkin minusta näppärästi kotona tapahtuvista työ- ja muista asioista ja ensimmäisenä yönä heräsinkin puhelinsoittoon asiakkaalta, joka ei tiennyt minun olevan reissussa ja joka tavoitteli minua kahdeksan tuntia väärään aikaan. Austiniin päin aikaero sekoitti kyllä pollaa mutta ei niin pahasti kuin ajattelin, paljon kovemmat verot reissusta makselin takaisin päin tullessa, kun matkustaessa takaisin kotiin hävisi se sama kahdeksan tuntia. 

Jos tekisin saman reissun uudestaan, varaisin matkatyynyn lisäksi myös vuokra-auton ja hieman enemmän aikaa paikallisiin paikkoihin tutustumiseen. Pidempi aika antaisi myös hieman enemmän pelivaraa aikaeron kanssa pelaamiseen ja palautumiseen. Nyt koko reissu meni alusta loppuun niin vauhdilla, että hyvä että perässä pysyin.

Tietokoneenkin jätin lopulta kokonaan kotiin. Osaksi siksi, että päätyövälineeni hukkuminen, tuhoutuminen tai mahdollinen maahantulotarkastukseen jääminen olisi ollut haastavaa mutta toisaalta myös siksi, että sain kerrankin päästää ihan kunnolla irti. Puhelinta varten ostin jo Helsinki-Vantaalta adapterin ja ei sitä konettakaan lopulta ehtinyt tulla ikävä missään kohtaa. 

Oli jotenkin absurdia irroittautua yhtäkkiä kaikesta ja matkustaa niin kauas, ettei voikaan olla kartalla siitä miten kotipuolessa kaikki sujuu. Tämä on se kohta, jossa haluaisin kiittää myös lähipiiriä siitä, että tällainen matka on ylipäätään mahdollinen. Jo ensihetkiltä lähtien kaikki ympärilläni olivat sitä mieltä, että tottakai menet ja se jos mikä oli tärkeää. Se antoi minulle myös mahdollisuuden aidosti keskittyä siihen, mitä olin tullut tekemään. 

Vihdoin koitti se odotettu perjantaiaamu, joka valkeni lämpimänä ja helteisenä. Hotellin aamiaisvalikoimaan kuului mm. pannukakkuja ja vohveleita. Vaniljamaidolla höystetyn kahvini nautin peuraperheen käyskennellessä ikkunan takana. Paikallinen kahvi oli oikein hyvää ja sitä sai amerikkalaiseen tyyliin riittävän isossa mukissa minunkin makuuni. Teksasissa selvästi kaikki on todella suurempaa. 

Seuraavassa osassa päästäänkin vihdoin itse pääasiaan eli siihen, mitä siellä ranchilla sitten oikein tehtiin ja millainen on kulttihahmo James kotioloissa. 

Lue myös: Teksas osa 1 | Dangerous Ideas