Ranchi näytti juuri siltä, miltä ne elokuvissa näyttävät. Sisään mentiin tähdellä varustetusta rautaportista ja hiekkatien päässä odotti matala, iso talo valtavalla eläimen pääkallolla koristettuna. Kuisti, jolla sittemmin nautimme monet kahvit ja aamiaiset, oli kuin tehty heinikkoisille tiluksille katsomiseen. 

Minua portilla vastassa oleva James oli myös kuin suoraan stereotypioista viiksineen ja stetsoneineen. Älyttömintä koko muutenkin epätodellisessa tilanteessa oli se, että hän tervehti minua suomeksi. James myönsi kyllä myös heti seuraavassa lauseessa, että siihen moihin ne suomen opinnot olivat sitten jääneetkin.

Meitä varsinaisia osallistujia oli vain kolme, minä ja kaksi muuta. Jamesin oikeana kätenä toimi koko viikonlopun ajan graafikko Jason Bacher ja lisäksi paikalla olivat tietysti myös Jamesin vaimo Laura sekä heidän kaksi hurmaavaa, pientä lastaan, jotka osallistuivat innokkaasti kaikkeen. Ensimmäinen ilta menikin lähinnä tutustuessa. Ihan ensi alkuun James nappasi minut nelipyöräisensä kyytiin, esitteli paikkoja ja kyseli tunnelmia. Hän sanoi, että halusi viettää jokaisen osallistujan kanssa myös aikaa kahden, jotta saisi paremmin kiinni siitä ketä olemme ja mitä toivomme viikonlopulta saavamme. 

Itse en oikein edes tiennyt mitä odottaa mutta olin vakaasti päättänyt mennä täysillä mukaan siihen, mitä ikinä tulisikin vastaan. Jo pelkkä matkustaminen näin kauas tuntui isolta harppaukselta ja James sanoikin, että ensiaskel tällä rohkealla tiellä oli se hetki, kun astuin lentokoneeseen. On pelottavaa kohdata oma itsensä rehellisesti, James totesi ja kertoi yhden samassa kaupungissa asuvan osallistujan peruneen viime hetkellä. “Sinä olit rohkeampi kuin hän.”

Keskustelut koko porukallakin rönsyilivät peloista parisuhteista töihin ja takaisin. Amerikan poliittinen tilanne tuli myös häkellyttävän lähelle minun ollessani ainoa muualta saapunut vieras ja aihetta sivuttiin useammassakin keskustelussa. James suomi tiukoin sanoin suuntaa johon ollaan menossa ja se näkyy myös hänen töissään usein. Moni tehtävämmekin perustui oman mielipiteen muotoilemiselle ja esittämiselle eri muodoissa. James painotti monta kertaa, että ensin pitää olla jotain sanottavaa ennen kuin sen voi esittää tai edes pohtia miten ja millä se esitetään. You have to have an opinion first. 

Sen lisäksi, että saimme vierailla heidän kotonaan, James kertoi laveasti myös urastaan, töistään, asiakkaistaan. Pääsimme kurkistamaan myös hänen aivan huikeaan julistearkistoonsa, joka ulottuu vanhoista propagandajulisteista hänen koko omaan tuotantoonsa ja suosikkitaiteilijoidensa helmiin, joista osaa ei ilmeisesti edes löydy mistään muualta kuin tästä työtilaksi muutetusta nosto-ovellisesta autotallista. Kokoelmaa on niin kartutettu kuin karsittukin. Tarkimmin varjeltujen teosten esittelyn aikana James komensi viemään kahvimukit ja vesipullot niin kauas kuin pippuri kasvaa ja seuraavaksi hän kertoi heittäneensä joitain hänelle annettuja julisteita pois, koska ne olivat pelkkää roskaa. 

Ylipäätään suorapuheisuudestaan tunnettu James on kasvokkain aivan samanlainen kuin videoilla ja podcasteissaankin. Puheessa vilahtelevat kirosanat ja kyytiä saivat niin päättäjät, asiakkaat kuin entiset oppilaatkin. Kaiken sen alta löytyi kuitenkin muutakin. Jamesilla oli uskomaton taito puskea tilannetta ja ihmisiä äärimmilleen, silloin kun sitä tarvittiin mutta toisaalta myös tukea, kannustaa ja kannatella eteenpäin niinä hetkinä kun oma usko meinaa loppua. 

Workshopin virallinen teema olivat kliseet, joihin pureuduimme niin piirtämällä, keskustelemalla kuin erilaisin harjoituksin. Ne olivat kuitenkin vain johdanto. Tehtävien perustana oli oman mielipiteen löytäminen ja esittäminen uskottavasti. Ensin pitää olla jotain sanottavaa ennen kuin tehdään yhtään mitään. Sinulla täytyy ensin olla mielipide, muuten vain koristelet paperia, James painotti. 

Tuhosimme permanenttitusseja saadaksemme sotkuisempaa jälkeä ja teimme potretteja laatikosta nostetuilla yllätysvälineillä. Malleina olimme tietysti me osallistujat. Katseiden alla oleminen oli omanlaisensa tulikoe sekin.  Croquis-hengessä nopeasti tehdyt muotokuvat olivat yllättävistä välineyhdistelmistä huolimatta tai ehkä juuri niiden vuoksi aivan näköisiä. Poltimme puumerkkimme penkkiin, jolla istuimme ja piirsimme ja selitimme meille vieraita sivistyssanoja, kuten floccinaucinihilipilification. Kaikkien harjoitteiden tarkoituksena oli saada meidät menemään sinne kuuluisalle epämukavuusalueelle ja murtamaan ennakkoluuloja itsestämme ja maailmasta.

Kliseitä pohdittiin myös improharjoituksissa. Punaisen tuolin ympärille tehdyssä ringissä kiersivät kävelykeppi, köysi ja muoviämpäri. Tavaran ollessa omalla kohdalla, sen kanssa piti muodostaa hahmo tai tilanne, joka on niin kliseinen, että muut ymmärtävät sen. Pokkaa kysyttiin siis aika tavalla. Sanatehtävässäkin irtopisteitä ropisi, kun selitys oli mahdollisimman uskottava. “Tämä sanahan tarkoittaa itseasiassa sitä pientä kaarretta 1600-luvun rakennusten kattoholvausten reunimmaisissa pylväissä.” 

Tarkastelimme myös kliseistä kliseisintä rakkauden symbolia, nuolta ja sydäntä ja etsimme uusia tapoja käyttää sitä kuvaamaan erilaista rakkautta. Jos käytössä on vain nuoli ja sydän, miten sinä kuvaisit esimerkiksi ensirakkautta, pitkää suhdetta, kiellettyä rakkautta, liian nuorta rakastamaan tai lutkaa, kuten viimeinen harjoituksista kuului. 

Tämä oli johdanto päätehtävälle, jonka aiheena oli mielipide rakkaudesta. Kepeästä ensivaikutelmasta huolimatta tämä aihe muuttui todella intensiiviseksi. Rakkauden käsitettä  ja mielipiteitämme puskettiin aivan tosissaan, käsiteltiin kriittisesti ja vaadittiin valideja perusteluja. Puhuimme suhteista, menettämisestä, perheistä, elokuvissa esiintyvästä kliseisestä rakkaudesta, universumista ja rakkaista ihmisistä. Pienellä porukalla keskustelut menivät todella syvälle.

Syvälle mentiin myös Jamesin vaimon, Lauran, aamuisin ohjaamissa meditaatioharjoituksissa. Laura vei meidät matkalle omaan itseemme eikä kyyneliltäkään lopulta yhdessä harjoituksessa vältytty. Siinä sisältä etsittiin tulevaisuuden minä, jolta saimme neuvoja. En usko koskaan kokeneeni mitään niin pysäyttävää vieraiden ihmisten kanssa kuin kuin siinä Jamesin ja Lauran olohuoneen lattialla tyynyllä istuessani. Ryhmähalauksen jälkeen James totesi, että vaikka työpäivä odottaa, nyt on ehkä aika jokaisen koota itseään hieman ensin yksin. Niinpä saimme lempeän käskyn tehdä kävelylenkin tai muuten vain siirtyä johonkin hetkeksi pohtimaan kaikkea mieleen noussutta. 

Niin minä sitten seisoin leppoisassa helteessä keskellä Teksasilaisen ranchin heinikkoa ja katselin yllä kaartuvaa taivasta. Heinikko aaltoili pienessä tuulessa ja tunsin oloni keveäksi. Yhtäkkiä huomasin, että joka puolella ympärilläni oli perhosia. Satoja, satoja perhosia koko heinikko täynnä. Mikä uskomaton näky. Perhoset tuntuivat oikeastaan analogialta koko elämästä. Jos aina vaan paahtaa kauheaa vauhtia eteenpäin eikä pysähdy katsomaan, saattaa moni hieno ja kaunis asia mennä ohi vaikka sitä on joka puolella. Se hetki tuntuu edelleen todella merkitykselliseltä.

Koko viikonlopun merkityksellisyyttä lisäsi myös se, että vaikka ranchilla ovat myös työtilat, joissa toimimme, on se samalla oikeasti myös heidän kotinsa. Olimme siis samaan aikaan sekä huippuvalmennuksessa, että Jamesilla ja Lauralla kylässä. Ilahduttavimpiin asioihin koko reissussa kuuluikin se mieletön lämpö ja kotoisuus, jolla meidät otettiin vastaan kaikkien, myös heidän kahden pienen lapsensa, toimesta.

Työskentelyn lomassa ja sen jälkeen meillä oli aikaa myös seurustella. Ajatusta retriitistä ei ole turhaan mainittu tämän workshopin kuvauksessa. Valtava ranchi heinikkoisine maineen on kuin tehty itsetutkiskeluun, nuotiolla istumiseen valtavan taivaan ja linnunradan alla sekä erilaisiin periteksasilaisiin aktiviteetteihin, kuten pumppuhaulikolla ampumiseen ja moottoripyöräilyyn. Kuistilla Jamesin maalaamista mukeista nautittua kahvia, aamiaistacoja ja tilusten yllä lentäviä haukkoja unohtamatta. Taivaskin näytti siellä isommalta yllä kaartuvine linnunratoineen. 

Oikeastaan luova työ ja se oman itsen etsiminen on kuitenkin ihan samanlaista niin Helsingissä, Teksasissa, Alaskassa kuin New Yorkissakin. Aivan kuin rakkauskin, joka kasvoi lopulta yksittäisestä tehtävästä koko workshopin kantavaksi voimaksi. Se mitä mieltä olemme rakkaudesta, on oikeastaan koko elämämme tarina ja se kertoo meistä jotain tärkeää, totesi James sunnuntain päätösjuhlissa.

Samoissa juhlissa saimme mm. nostaa stetsonista uuden lempinimemme ja jokaiselle annettiin lahjaksi yksi Jamesin käsinvedostetuista, numeroiduista julisteista. Se sama, jota olen aiemminkin ihaillut; “What makes you weird as a kid, makes you great today.” Goodiebagista tarrojen ja korttien lisäksi löytyneen kirjan välistä löytyi vielä yllättäen paluumatkalla viesti Jamesilta.

Tärkeintä on uskaltaa olla oma itsensä ja toteuttaa sitä rohkeasti ja täysillä. “Lopulta kyse on aina sinusta ja siitä, uskallatko olla oma itsesi. Se tekee sinusta uniikin ja erottaa sinut muista.” Jamesin, Lauran, Jasonin ja muiden osallistujien tapaamisen lisäksi tärkein tällä matkalla tapaamaani henkilö olenkin minä itse. Se tulevaisuuden minä, joka uskaltaa noin vaan matkustaa Helsingistä Teksasiin, heittäytyä improvisaatiotehtäviin vieraalla kielellä, ampua aseella ja seisoa omien mielipiteidensä takana. 

Kiitos James, Laura, Jason, Vu ja Mary-Ellen. Tämä oli kokemus, jota en unohda koskaan. ♥

P.S. Jotain ihan konkreettistakin tämä lokakuinen viikonloppu on muuten jo ehtinyt poikia. Sillä itsevarmuudella, jonka kanssa tulin Teksasista takaisin, hain seuraavaksi Seth Godinin AltMBA-workshopiin ja sain juuri tietää, että minut on hyväksytty helmikuun kokoonpanoon mm. Applen suunnittelijoiden kanssa. Tämän vuoden viimeisenä hoidettavana asianani otin tämän paikan äsken vastaan, joten luvassa on siis roppakaupalla lisää itsetutkiskelua vieraalla kielellä!

Lue myös:
Teksas osa 1 | Dangerous Ideas
Teksas osa 2 | Ensimmäistä kertaa Amerikassa