Niitä, jotka työntävät lastenvaunuja Prismassa, kierrättävät takuuvuokraa asunnosta toiseen ja niitä, jotka muuttivat ulkomaille ja rakensivat elämän Lontooseen, New Yorkiin tai pienille nummille Skotlantiin.

Kukaan ei ole toista parempi. Polkunsa kullakin. Elämä, peräkkäisten hetkien jatkumo.

Kirjoittaisin, että Annatjannatmannat laulavat radiossa rakkaudesta, jos kuuntelisin enää Spotifyihin jo aikoja sitten vaihdettua radiota.

Tokaluokkalainen tulee yksin iltapäivällä kotiin ja uppoutuu tarrakirjoihin. Muistaakohan hän aikuisena ruisleipien ja kurkkujen maun, iltapäivän auringonsäteet makuuhuoneen karvalankamatolla ja violetin avaimenperän, jossa on minun suunnittelemani painatus. 

Kaikki se tavara kasautuu kerroksiksi keittiön pöydänkulmalle. Lehdet, kirjat, laput, jotka juuri sillä hetkellä tuntuivat tärkeiltä. Sekaisin kirjanpitoon laitettavien kuittien kanssa on kuitteja bataateista, sitruunavissystä ja pilvenmuotoisista post it -lapuista. 

Kartonkikeräys täyttyy iKaffe-maitopurkeista, niistä, jotka ovat usein kaikista kaupoista loppu. 

Luenluenluen dekkareita, self helpiä vaikken edes pidä siitä, romaaneja, runojakin, katkelmia jonkun toisen elämästä, tarinoita, joissa kuollaan ja eletään lähiöissä, kaupungeissa, ulko- ja kotimaissa. 

Rakkaudesta, joka on suurempaa kuin elämä. 

Meilläkin eletään, kuollaan ja kuljetaan mustissa. Pyykkitelineellä vaatteet odottavat, että ne vietäisiin kaappiin, ovat puhtaita ja kuivia, koska laitoin niihin kuuden minuutin lisälinkouksen. 

Instauskottavat peikonlehdet kurottelevat kohti ikkunaa ja käännän ne aina takaisin. 

En tiedä mitä jää jäljelle mutta elämä on tässä ja nyt.