Joskus asiat alkavat tapahtua dominoefektin lailla. Luin eilen illalla kirjaa, jossa puhutaan siitä, että meillä kaikilla on kaksi elämää. Se, jota elämme ja se, joka jää elämättä, koska emme uskalla elää sitä. 

Kuten kerroin aiemmin, hain Teksas-huumassani mukaan AltMBA workshopiin ja yllätyksekseni minut valittiin mukaan helmikuun osallistujiin. Nyt on helmikuu ja kurssin virallinen alkamispäivä häämöttää maanantaina. Heti tiistaina on edessä ensimmäinen kolmen tunnin videopalaveri. Oikeastaan kurssi on jo alkanut kahdeksalla postissa saapuneella kirjalla, ennakkotehtävällä sekä erilaisten kurssialustojen käyttöön ottamisella. 

AltMBA workshopin työskentely tapahtuu täysin sähköisesti ja käytössä ovat Slack, Discourse sekä Zoom. Näistä vain Slack oli minulle tuttu entuudestaan, joten pelkkä tekniikan hallinta on vaatinut hieman paneutumista, eri aikavyöhykkeellä ja aivan vieraiden ihmisten kanssa toimimisen lisäksi. Suurin haaste ei kuitenkaan loppujen lopuksi taidakaan olla kirjojen lukemisessa, kellonajassa eikä videokonferenssialustan asentamisessa. Jouduin nimittäin yhtäkkiä katsomaan silmästä silmään useampaakin ihan oikeaa pelkoani ja täytyy myöntää, että tällä kertaa ne tuntuvat menevän poikkeuksellisen syvälle ihon alle. 

Minun oli alunperin tarkoitus kirjoittaa sinulle tästä workshopista yleisesti ja kertoa hieman ensitunnelmiani kirjalähetyksestä sekä valmistautumisestani kurssiin. Viime päivät ovat kuitenkin näyttäneet, että tässä tapahtuu nyt jotain ihan muuta kuin odotin ja se herätti aivan uudenlaisia ajatuksia. 

Olen aina pitänyt haasteista ja uskon vahvasti siihen, että todellinen kasvu tapahtuu siellä epämukavuusalueella. Luotsaan myös tiimiämme tällä metodilla ja samalla pyrin elämään itsekin kuten opetan, eli kohtaamaan haasteet ja tarttumaan juuri niihin asioihin, jotka eniten jännittävät. 

Neljän viikon kurssiin kuuluu useiden tuntien videopalavereita kolmesti viikossa sekä kolmetoista päätehtävää, jotka vaihtelevat erilaisten tekstien tuottamisesta ryhmätehtäviin, videoiden kuvaamiseen ja niiden lisäksi annetaan ja saadaan palautetta sekä reflektoidaan omaa tekemistä. AltMBA on tiukka paketti ja se on tarkoituksellisen paineistettu ajanjakso, jonka tehtävänä on viedä ihmisiä eteenpäin hyvin nopeassa tahdissa ja sehän siinä parasta onkin.

Nyt täytyy kuitenkin myöntää, että tämä kurssi heitti minut myös monen sellaisen asian ääreen, joita olen onnistuneesti vältellyt ja jotka joudun nyt kohtaamaan kertaheitolla. En ole edes ihan varma mistä tämä kaikki epävarmuus kumpuaa mutta videot ja vieras kieli samassa paketissa vain kertakaikkiaan ylittivät jonkin henkisen kynnyksen, jota en ole joutunut aiemmin juurikaan ajattelemaan. Hetken mietin jo luovuttamistakin, sillä alkoi tuntua, että tällä kertaa haukkasin oikeasti liian ison palan kakkua kerralla.

Eilisiltaisen kirjan (joka on muuten yksi niistä kahdeksasta kurssikirjasta ja nimeltään War of Art – Break Through the Blocks and Win Your Inner Creative Battles) myötä sain kuitenkin uutta näkökulmaa tähän selvästi minulle erittäin tiukkaan paikkaan. Haluanko oikeasti jättää elämättä siksi, että pelottaa? Mistä tämä pelko edes kumpuaa? Enkö innostukaan haasteista?

Huomasin, että olen itseasiasssa viime aikoina valehdellut itselleni toimivani epämukavuusalueella, kun herään aamulla viideltä tai pystyn toimimaan ison paineen alla yhä kasvavissa työprojekteissa. Oikeasti haasteeni ovat muuttuneet niin arkisiksi, että ne eivät itseasiassa enää haasta minua yhtä paljon kuin aiemmin. Olen kuitenkin kuvitellut niiden tekevän niin ja yllätin itseni niin sanotusti rysän päältä, kun minulle valkeni miten paljon minua aidosti pelottaa tämän workshopin alkaminen. 

Pyörittelin tätä asiaa myös aamusivuilla ja töihin lähtiessä Spotify tarjoili minulle biisiä, jonka sanat resonoivat niin paljon, että meinasin pakahtua sinne ratikkaan. Se biisi menee näin:

“Let me clear my throat, let me catch my breath

Let my heart bleed out till there’s nothing left

It’s my day to be brilliant”

Toimistolle päästyäni olin päättänyt, että tämä on todellakin se päivä. Että nyt on se hetki, kun otan itseäni niskasta kiinni, vedän syvään henkeä ja annan mennä. Ei tämä pelko piiloutumalla lopu, sehän on jo todettu. Ainoa tapa päästä siitä yli on, noh, mennä siitä yli. Mennä ja tehdä vaikka pelottaa. Ja koska kurssin haasteet alkavat vasta ensi viikolla, päätin kohdata pelkoni tänään hieman eri muodossa. Niinpä Ainoan salaseuran uutiskirje lähti tänään jakoon videona tekstin sijaan. 

Huh, miten koville se yhden videon tekeminen ottikaan. Kädet täristen pistin sen kuitenkin matkaan ja taputin itseäni olkapäälle. Pikainen otanta lähipiiristä paljasti, että en ole videokammoineni lainkaan yksin, sekin helpotti vähän. 

En tiedä olenko vieläkään yhtään sen valmiimpi maanantaina alkavaan koitokseen mutta ainakin sain itseni ylittämään yhden kynnyksen pelosta huolimatta. Se saa riittää tälle päivälle. Tämän jälkeen ennakkotehtävän palauttaminen englanniksi ei tuntunut (juuri) missään ja kirjojen lukeminenkin on ihan lasten leikkiä. Ehkä videotkin tuntuvat maaliskuussa jo vähän helpommalta. 

Millaisia asioita sinulla on mielessä juuri nyt? 

P.S. Olitko muuten yksi niistä, joiden mailiboksiin se tämänpäiväinen videoni kolahti? 

Edit – Tämän artikkelin julkaisemisen jälkeen luin samaa kirjaa hieman pidemmälle ja vastaan tuli tämä. Aika osuvaa, eikö?

//

AltMBA