Vuoden loppumiseen liittyy aina tietynlaista uuteen valmistautumista ja menneen reflektointia. Olen yleensä ollut varsin aktiivinen molemmissa mutta juuri nyt en koe tarvetta kumpaankaan. Ainakaan vielä.
Ajattelin päivittää ja kirjoittaa hieman siitä, mikä kaikki tänä vuonna on muuttunut. Avasin tuttuun tapaan taustahallinnan ja ainiin, se valtava WordPress-päivitys 5.0 onkin täällä jo paikallaan ja kaikki on aivan eri näköistä. Elämässäkin tuntuu tulleen muutamakin massiivinen päivitys tässä tämän vuoden aikana.
Menisin kyllä, mutta mitä jos. Mitä jos mokaan, mitä jos kukaan ei kuuntele ja ketään ei kiinnosta.Mitä naapuritkin ajattelee. Mitä jos tästä ei tule mitään, mitä jos näytän tyhmältä, mitä jos joku nauraa, mitä jos eksyn, mitä jos en osaa, mitä jos mitäjosmitäjosmitäjos. Mitä jos et pelkäisi ollenkaan? Mitä tekisit?
Jos minulla olisi teemasana, se olisi ehdottomasti yes. Tai paremminkin YES.
Jos olet lukenut bestseller-klassikon Eat, Pray, Love, tiedät mistä puhun. Jos et, niin kyseessä on siis teoria siitä, että jokaisen ihmisen ja jokaisen kaupungin voi tiivistää yhteen sanaan. Ajatus on kiinnostava,
Muistatko vielä, kun unelmoit niistä asioista, joita sinulla on nyt? Minä meinaan välillä unohtaa.
Just nyt mietin asioita, jotka riippuvat toisistaan. Niitä, joiden tekemisen aloittaa innoissaan ja sitten se tyssää siihen, että joku toinen asia on hoitamatta. Pahinta on se, jos sitä hoitamatonta ei voi hoitaa itse vaan sen on riippuvainen jostain muusta. Kuten siitä, että joku vastaa tai siitä, että tekniikka prakaa just silloin.
Muistatko vielä, kun blogit olivat päiväkirjamaisempia. Oli merkintöjä juuri tältä päivältä, päivän asua ja ehkä ruokaa. Hajanaisia ajatuksia, muistoja ja oivalluksia jäsentymättömämmässä paketissa. Sittemmin niistä tuli verkkomedioita, kuratoituja sisältöjä, useampia kirjoittajia, tuntikausia muokattuja kuvia ja editoituja, vain harvoin juuri tätä päivää tai hetkeä koskevia tekstejä. Omani tietysti mukaan lukien. Mitä jos tänään luvassa olisi ihan vaan sekalaisia kuulumisia?
Tämä tietyissä piireissä jo läpikohkattu metodi tarttui tutkaani vasta melko hiljattain eli alkuvuodesta. Kokeilin silloin hetken aikaa, tein kaiken oikeastaan vähän väärin ja ei kovin yllättävästi jätin homman myös enemmän tai vähemmän kesken. Nyt ajattelin kokeilla uudelleen ja keskittyä hieman enemmän myös yksityiskohtiin, joita on huimat kolme.
Tämä postaus kertoo siitä, kuinka ostin popsocketin. Tai ei, tämä postaus kertoo siitä, mitä opin itsestäni, kun kielsin itseäni kirjoittamasta siitä, että ostin popsocketin.
Viime viikot ovat olleet outo sekoitus lomaa töissä ja töitä lomalla. Toimistolla vallitsee edelleen muuttokaaos, päässä tuntuu olevan tauhkaa, sekalaisia muistiinpanoja lojuu sikin sokin pöydällä ja koneella eikä kroppakaan ihan kesäkunnossa liene. Olen pikkuhiljaa siivoillut. Päätä. Konetta. Aina välillä, kun aikaa on.
Jotta uudelle tulee tilaa, pitää ensin päästää irti vanhasta. Tämä pätee niin elämään, ihmissuhteisiin kuin toimistoihinkin.
En ollut koskaan ajatellut muuttavani Kaapelitehtaalta pois. Sellainen ei ollut käynyt mielessäkään ennenkuin maailmankaikkeus pisti tuulemaan ja pudotti nenän eteen sellaiset uudet tilat että oksat pois.
Lähteminen on tuntunut kaikelta muulta paitsi siltä miltä kuvittelin sen tuntuvan. Nyt istun jo täällä uudella toimistolla mutta palataan vielä hetkeksi takaisin vanhoihin neliöihin. Viimeisiin päiviin, joiden tunnelatausta on vaikea tiivistää tekstiksi.