Messukeskus on jälleen kerran täyttynyt kirjoista, lehdistä ja kaikesta muusta tähän aihepiiriin liittyvästä kun vuotuiset Kirjamessut valtaavat siitä ison osan.
Kysyin asiakkaalta, että mieltyikö hän enemmän pysty- vai vaakamalliseen käyntikorttiin ja heitin lopuksi ilmaan, että vaaka on klassisempi ja toimii varmaan paremmin. Vastaus oli, että ”ihan niinku mä. Siis klassinen, en toimi paremmin vaa’assa”.
Eilen tempaistiin oikein kunnon kuvaussetti studiovalojen lämmössä. Työn alla oli kaksi erillistä projektia, toiseen katettiin kahvipöytää ja toisessa seikkaili siivousvälineitä. Meno oli aika hurjaa mutta hauskaa oli ja hyvä tuli. Koristeelliset kupit pääsivät oikeuksiinsa lattialle lavastetulla kahvipöydällä ja ripauksen klassista hienostuneisutta tuovat Chipendales-lusikat olivat vuokralla antiikkiliikkeestä.
Minulta kysyttiin hiljattain minkälainen on tylsä työpäiväni. Jäin oikein miettimään tätä asiaa moneksi päiväksi sillä tylsä ei usein (jos koskaan?) tarkoita sellaista päivää etteikö olisi tekemistä. Aina on jotain kesken, isompaa tai pienempää tai vähintään sitten jokin oma henkilökohtainen projekti jos ei muuta.
Töissä on, yllätys yllätys, kiirettä. Vaan ei ihan niin paniikinomaista kuin vielä hetki sitten. Tekemistä riittää kyllä mutta niin tuntuu oudosti riittävän aikaakin. Vaikka tiedän itsekin pitäväni (turhankin) montaa rautaa tulessa, onnistuu työpäivieni monimuotoinen sisältö välillä yllättämään minutkin.
Ovat nämä aina vähän niin kuin lapsia nämä työprojektit (anteeksi O, ei sillä tavalla). Kun tulee valmista ja painovedos on hyväksytty, on kuin lapsi lentäisi pesästä maailmalle ja minun työni sen projektin osalta päättyy. Sen jälkeen on lennettävä omilla siivillään lehtihyllyihin, tilaajien postilaatikoihin ja milloin mihinkin. Synnytystuskat vaihtelevat hieman projekteittain. Jotkut syntyvät helpommin kuin toiset, toisaalta