Olen aina ihmetellyt dramaattista pettymistä siihen, että yrittäjä ei ymmärrä toista yrittäjää. Tai siihen, että nainen ei tue naista. Että kyllähän nyt toisen yrittäjän sentään pitäisi osata suhtautua jollain tietyllä tavalla vaikkapa uuteen yrittäjään, nuoreen yrittäjään, naisyrittäjään ja niin edelleen. Ja naisen tsempata ja tukea naista joka käänteessä.
Jos minulla olisi teemasana, se olisi ehdottomasti yes. Tai paremminkin YES.
Jos olet lukenut bestseller-klassikon Eat, Pray, Love, tiedät mistä puhun. Jos et, niin kyseessä on siis teoria siitä, että jokaisen ihmisen ja jokaisen kaupungin voi tiivistää yhteen sanaan. Ajatus on kiinnostava,
Tänään pyysin aamulla miestä lähettämään lapsen kouluun ja jatkoin unia. Ympäripyöreä edellinen viikko vaati veronsa mutta tällä kertaa olin varautunut. En yrittänytkään olla maanantaiaamuna parhaimmillani, vaan annoin itselleni ja ajatuksilleni tilaa toipua.
Tiesitkö, että blogini suosituin hakusanayhdistelmä on edelleen visuaalisesti vaativa kuolema? Ehkä sosiaaliporno kiinnostaa tai ehkä kuolema on kohdannut monia muitakin. Se kiinnostaa mutta siitä harvoin puhutaan. No nyt on kuolemasta vähän lisää juttua.
Muistatko vielä, kun unelmoit niistä asioista, joita sinulla on nyt? Minä meinaan välillä unohtaa.
Just nyt mietin asioita, jotka riippuvat toisistaan. Niitä, joiden tekemisen aloittaa innoissaan ja sitten se tyssää siihen, että joku toinen asia on hoitamatta. Pahinta on se, jos sitä hoitamatonta ei voi hoitaa itse vaan sen on riippuvainen jostain muusta. Kuten siitä, että joku vastaa tai siitä, että tekniikka prakaa just silloin.
Muistatko vielä, kun blogit olivat päiväkirjamaisempia. Oli merkintöjä juuri tältä päivältä, päivän asua ja ehkä ruokaa. Hajanaisia ajatuksia, muistoja ja oivalluksia jäsentymättömämmässä paketissa. Sittemmin niistä tuli verkkomedioita, kuratoituja sisältöjä, useampia kirjoittajia, tuntikausia muokattuja kuvia ja editoituja, vain harvoin juuri tätä päivää tai hetkeä koskevia tekstejä. Omani tietysti mukaan lukien. Mitä jos tänään luvassa olisi ihan vaan sekalaisia kuulumisia?
En tiedä, oletko voinut viime aikoina välttyä Auralta. Kaikki on ollut kovin salamyhkäistä ja sille on syynsä. Täällä on haluttu hioa ja viimeistellä tätä tuotetta viimeiseen asti niin, että jokainen yksityiskohta on varmasti kohdallaan. Haluan lunastaa kaikki lupaukset ja todella tehdä Aurasta tuotteen, joka muuttaa käsitystäsi bullet journalista.
Viime viikot ovat olleet outo sekoitus lomaa töissä ja töitä lomalla. Toimistolla vallitsee edelleen muuttokaaos, päässä tuntuu olevan tauhkaa, sekalaisia muistiinpanoja lojuu sikin sokin pöydällä ja koneella eikä kroppakaan ihan kesäkunnossa liene. Olen pikkuhiljaa siivoillut. Päätä. Konetta. Aina välillä, kun aikaa on.
Jotta uudelle tulee tilaa, pitää ensin päästää irti vanhasta. Tämä pätee niin elämään, ihmissuhteisiin kuin toimistoihinkin.
En ollut koskaan ajatellut muuttavani Kaapelitehtaalta pois. Sellainen ei ollut käynyt mielessäkään ennenkuin maailmankaikkeus pisti tuulemaan ja pudotti nenän eteen sellaiset uudet tilat että oksat pois.
Lähteminen on tuntunut kaikelta muulta paitsi siltä miltä kuvittelin sen tuntuvan. Nyt istun jo täällä uudella toimistolla mutta palataan vielä hetkeksi takaisin vanhoihin neliöihin. Viimeisiin päiviin, joiden tunnelatausta on vaikea tiivistää tekstiksi.
Olin ajatellut, että tästä kesästä tulee aika iisi. Ehkä ensimmäinen vuosiin, jolloin pidän ihan oikean loman ja otan muutenkin vähän rennommin. Hengittelen ja haahuilen. Vähänpä tiesin taas kerran.